Kimmo Kumela ja Tapio Tuominen etsivät kuviinsa yllätyksiä sisäisen ja ulkoisen kommunikaation kautta. Kuva: Riikka Malin
Joensuu
Mikko Nortela
Taidemuseon vieressä avataan tiistaina peräti kolme taidenäyttelyä, joissa töitään esittelee seitsemän taiteilijaa. Onneksi Ahjon taiteilijat ovat, yhden näyttelyn nimeä lainaten, hyvässä seurassa.
Aino Tervonen ja Heli Lappalainen ovat viihtyneet toistensa seurassa jo vuosia. Ystävyys syntyi jo kahdeksannella luokalla ja on jatkunut yhteisen harrastuksen muodossa.
Nuorten naisten työt ovat kuitenkin sangen erilaisia. Aino Tervonen on maalannut läheistensä kasvokuvia kirkkain ja paksuin värein:
– Etsin näihin töihin valokuvista erilaisia ilmeitä ja eleitä sekä noissa silmälaseissa ihmisten tyypittelyä. Huumori, positiiviset asiat ja perhe ovat kuvissani tärkeitä asioita.
Heli Lappalainen puolestaan esittäytyy yhdellä ainoalla teoksella, jossa hyppyruudukon osat lokeroivat tärkeitä asioita.
– Aiemmin tein aika tutkivia ja pieniä töitä, nyt halusin siirtyä isompaan. Ajattelin kyllä aluksi kolmen taulun kokonaisuutta, mutta ajatukset kiteytyivät lopulta tähän muotoon.
Yhteen kuvaan luottaminen on ensimmäisessä omassa näyttelyssä melko rohkeaa, mutta kuvassa riittää kyllä tulkittavia kerroksia.
Viereisessä salissa Kimmo Kumela ja Tapio Tuominen suunnittelevat näyttelyn ripustusta, Pasi Mälkiä ja Jussi Karhunkorva ovat vasta tulossa paikalle.
Kaikkien tekijöiden töissä on kuitenkin yhteisiä tekijöitä: yllätyksen, yhteistyön ja alitajunnan hyödyntäminen piirroksen keinoin. Karhunkorvalle, Mälkiälle ja Tuomiselle työtapa merkitsee usein automaattista piirtämistä, joka saa hahmonsa vasta kuvien valmistuessa. Kumela puolestaan yhdistelee kuviinsa toisten tekemiä kuvia, jatkaa niiden kertomusta joko sanomalehtikuvia hyödyntäen tai Mälkiän kanssa yhteisiä kuvia tehden.
– Tässä on kyse kommunikaatiosta ja toisten kuvien jatkamista omilla töillä. En edes itse enää tiedä, kenen ottamiin lehtikuviin olen työni piirtänyt; ne ovat minulle materiaalia uuden työn tekemiseen, kertoo Kumela.
Materiaali jää näissä kuvissa tosiaan piiloon, sillä kuva peittyy tiheään viivojen verkkoon. Mälkin kanssa tehdyissä kuvissa taas on surrealistisempi ote, joka on sukua Tuomisen tavalle piirtää:
– Aloitan jostain kulmasta ja annan kuvan kehittyä paperia kääntämällä. Hyvin ohuella tussilla ja suurennuslasilla teen kuvia, joiden kokonaisuus kumpuaa alitajunnasta automaattikirjoituksen tapaan.
Kolmanteen saliin on siirtymässä Karjalaisessa jo esitelty Emilia Kaasisen näyttely, joka jatkaa Taitokorttelin Galleria Kohinassa 14.9. päättyvän näyttelyn teemaa.