Akustiset Hullut Hattuset räjäyttivät musiikkipankin

Hyvän musiikin lisäksi Hullut Hattuset on myös eläinten asialla. Kuva: Minna Pahkin

Hullut Hattuset: Taivaanrannan maalarit(Parmiitti)

Hullujen Hattusten perjantaina julkaistava kolmas levy on saanut nimekseen Taivaanrannan maalarit. Hieno valinta! Kun olin rippikoulussa isona joskus hyvin kauan sitten, leirillä leikittiin kirkkovaltuustovaaleja. Valitsin ammatikseni taivaanrannan maalari. Se ei leirin johtajalle käynyt, koska se ei mukamas ollut oikea ammatti.

Ja pyh! Levykansien mainiosta, Timo Ronkaisen piirtämästä sarjakuvasta ja levyn nimikappaleesta käy selkeästi ilmi, että jos taivaanrannan maalareita ei olisi, auringon valon heijastumisessa maan päälle olisi suuria ongelmia. Ja mitenkäs sitten kävisi?

Vakavasti puhuen Hullut Hattuset on jalostanut tekemistään niin, että lopputuloksena on mainio kokonaisuus, jossa ei aliarvioida sen enempää lasten oivalluskykyä kuin aikuisten halua eläytyä laulujen maailmaan.

Vaikka Hullut Hattuset mielletäänkin lastenmusiikkiyhtyeeksi, sillä on ollut vankka kannattajakunta myös nuoren aikuisväestön keskuudessa. Tällä menolla ei vesi pitkään Pielisjoessa virtaa, kun Hattuset nousee Ilosaarirockin lavalle. Sen verran tiukkaa meno on, vaikka bändi onkin heittäytynyt uutuudellaan akustiseksi. Tämä taas on seurausta siitä, kun Miihkali Jaatinen hankki viime vuoden lopulla banjon.

Akustisuus on kuitenkin kaukana löysäilystä. Bändi on soitannollisesti elämänsä kunnossa, ja vertauskohdat ovat pikemminkin Slobo Horossa ja YUP:ssa kuin vaikkapa Pentti Rasinkankaassa. Hullut Hattuset on hyvä esimerkki siitä, että svengi ja groove voivat toimia ilman massiivisia kitaravalleja ja tuplabasareita. Akustinen kitara, banjo, pieni rumpusetti ja sähköbasso riittävät.

Bändin musiikillisen osaamisen arvoa lisää vielä sekin, että soittotyylejä ja musiikillisia vaikutteita haetaan laajalti läntisen rytmimusiikin ja osittain myös etnon puolelta. Kaiken tämän bändi sulattaa toimivaksi kokonaisuudeksi.

Sanoituksista huokuu elämänmyönteisyys, vaikka laulujen aiheet eivät helppoja olekaan: Hullut Hattuset laulaa muun muassa liiallisesta kiireestä, ihmisten arvottamisesta ja lokeroitumisesta, toki niin, että pienempikin kuulija voi niistä jotain ymmärtää. Suurempi kuulija taas oivaltaa, että maailmassa on vielä toivoa.

Toisaalta Hattuset kantavat Kaulaliina kirahville -laulussa huolta siitä, kuka neuloo kirahville kaulahuivin, jos aurinko pyörähtää toisin päin ja Afrikkaa päsähtää jäähän. Levyn tarttuvin renkutus on hitin ainekset sisältävä, intertekstuaalisia vitsejä heittelevä Urheiluhullu Hattunen, joka ylistää riemukkaasti urheilullisia iloja.

Taidankin lähteä tästä laulun innoittamana lenkille.

Kimmo Nevalainen

Tutulta kuulostaa,
osa II

Neil Young: Chrome Dreams II (Reprise)

Niilo Nuori, vai pitäisikö sanoa Iki-Nuori, tullaan muistamaan näistä kolmesta niin kauan kuin rokkia maan päällä soitetaan: känisevästä nenälaulusta, särökitarasta ja akustisvoittoisesta kantrifolkista.

Ja niitähän Chrome Dreams II -nimisellä levyllä kuullaan. Tarina kertoo, että sen ykkösen Young teki joskus kolmekymmentä vuotta sitten muttei koskaan julkaissut. Kakkosen hän sitten teki tänä vuonna, otti mukaan vanhoja lauluja ja tekaisi muutaman uuden lisää.

Levyn yllätys on sen viimeinen biisi The Way, jonka maesto on toteuttanut lapsikuoron kanssa. Tällaista Youngia ei ole ennen kuultu.

Muutoin tallataan vanhoja polkuja. Jos olisin kolmekymmentä vuotta nuorempi, kuuntelin tältä levyltä kuulokkeet korvilla yhä uudelleen – ja kovalla – massiivisia Ordinary Peoplea ja No Hidden Pathia niin kuin tein Like A Hurricanen kanssa silloin se ilmestyi 1977 American Stars´n Barsilla.

Biiseissä on tuttua junnaavaa jylhyyttä ja kitaran tuskaa, vaikka ne eivät Hurricane-klassikon tasolle ylläkään. Sitä paitsi, 18 minuuttia sitä ihteään liikaa ja neljässätoistakin on kestämistä.

Paikoin Chrome Dreams II on kiusallisenkin tutun kuuloinen. Dirty Old Manin alkuriffi kuulostaa väärinsoitetulta Cinnamon Girlin alulta niin kuin sen olisi kauhonut humalainen ja vanheneva rokkari, jonka soittokunto ei ole enää kummoinen. No, siltä itse asiassa kuulostaa koko hellyttävä biisi ikään kuin se olisi pistetty purkkiin sen enempää treenaamatta.

Boxcar taas on niin Youngin severiä, että siitä tulee hyvä mieli. Jotkin asiat eivät muutu. Ehkä se on hyvä niin.

Kimmo Nevalainen