Doctorowin armeija etenee kuin tuholaisparvi

E.L. Doctorow: Marssi (Suomentanut Kalevi Nyytäjä. Tammi 2007. 434 s.)

Voiko kirjallisuus olla yhtä aikaa älykästä ja jännittävää, kouriintuntuvaa ja abstraktia, koukuttavasti tarinoivaa ja kerronnallisesti hienostunutta? Myönteisestä esimerkistä käy yhdysvaltalainen E.L. Doctorow, monasti palkittu yleisösuosikki, joka jatkaa kotimaansa historian läpivalaisua ylistetyllä romaanillaan Marssi.

Doctorow'n menestys ei johdu siitä, että hän romantisoisi virallista totuutta. Mieluummin hän heittää menneisyyden leikkauspöydälle ja alkaa kirjoittaa sitä uusiksi, useimmiten hävinneiden näkökulmasta. Malliesimerkki on romaani Ragtime, jossa mustien oikeustaistelu jyrähtää verisesti käyntiin noin 60 vuotta ennen Martin Luther Kingiä ja Malcolm X:ää.

Marssi on Ragtimea dokumentaarisempi romaani. Se ei poikkea historian valtavirrasta kuvatessaan Yhdysvaltain sisällissodan loppuvaihetta, jolloin kenraali Shermanin johtama pohjoisvaltioiden armeijakunta leikkaa tiensä kapinoivien etelävaltioiden läpi.

Sodan virallisesta syystä, orjuuden lakkauttamisesta, Sherman viis veisaa. Hänen tavoitteenansa on nujertaa vihollinen yksinkertaisella keinolla: tuholaisparven tavoin armeija hävittää kaiken minkä edessään näkee.

Keskelle kaaosta kirjailija marssittaa tukun sekä todellisia että fiktiivisiä henkilöhahmoja, jotka sota on repäissyt juuriltaan. Mainittakoon neuvokas orjatyttö Pearl, jonka solahtamista armeijan mukaan helpottaa vaalea iho ja rumpalipojan univormu; hillitty kirurgi Wrede Sartorius, jonka taito amputoida raaja 12 sekunnissa herättää sotilaissa kiitollisuutta ja muissa lääkäreissä kateutta; Sartoriukseen rakastunut etelävaltiolainen Emily Thompson, joka lopulta pakenee tämän piinaavaa tyyneyttä sekä kenraali Sherman itse, rähjäinen taktikko, joka häilyy maanisen mahtailun ja lohduttoman itse-epäilyksen välillä.

Sekasorron kasvot ovat mielivaltaiset, aina julmat, kivuliaan lyhyinä hetkinä jopa armeliaat, ja sen mukaisesti romaanin moniääninen kerronta vaihtaa tiuhasti näkökulmaa. Kertomukset haarautuvat keskenään, lipuvat toistensa ohi, katkeavat satunnaiseen luotiin tai kulkeutuvat onnekkaasti hamaan loppuun asti.

Kaiken tämän nimettömän kärsimyksen Doctorow kuvaa niin myötäelävällä tarkkuudella, että kaunistelulle jää tuskin sijaa.

Haavekuva sodan ylevyydestä välähtää paikoin esiin vain rapautuakseen taistelun todellisuudessa, jossa välinpitämätön kuolema on kaikkein konkreettisinta demokratiaa, olivat sodan syyt miten jalot tahansa.

Hannu Mutanen