Elämän mittainen murhe

Tomi Kontio: Delta (Teos 2008. 48 s.)

Perusrunoilijatyypiltään Tomi Kontio on edelleenkin romantikkojen jälkeläinen. Hänen runoilijakuvassaan käteen kasvaa sulkakynä. Ajoittain keinojen ja mahdollisuuksien rajallisuus tiedostuu onneksi itseironisestikin.

Samettinen kaunopuheisuus taittuu entiseen tapaan slangilla. Cityrunoilija kantaa yhä vihreää viittaansa. Jo Lukinkehrä (1996) osoitti, että luonnonilmiöt voi kokea syvästi myös Helsingin lähiössä. Saniaiset, sinivuokot ja vilukukat muistuttivat, että kasvi on mikrouniversumi. Näennäisesti pieni sai jälleen kerran ansaitsemansa arvon.

Deltan keskittyneimmät runot kertovat luopumisesta. Rytmisesti tehokasta on myös karu synkistely Kaarlo Kramsun ja pohjalaisen kansanlaulun hengessä: ”Ja jos tuleekin kaamos ja kaaos / jos tulevat tulevat, / on silti sokealle miehelle aura ja hevonen / ja pimeä rannaton pelto.” Shakespeare ja Platon ovat tietenkin läsnä: ”Jos kaikki onkin unta ja sanat kaikuja luolan seinillä.” Valitettavasti suuret käsitteet saattavat laventua niinkin paljon, että ne liukuvat ohitse puhuttelematta.

Jo teoksen nimi kantaa useita merkityksiä, mutta niitä olisi voinut jättää rohkeammin auki. Esimerkiksi maantieteellistä merkitystä selitetään hakemalla ”suiston” pariksi ”muisto”. Perusriimitelty kieliveistely onkin kiusallisen yksioikoista. Puut ovat aluksi ”hartaita”, lopulta ”martaita”. Jopa ”sokkeli” murenee ”kokkeliksi”.

Vaaksan päässä taivaasta (2004) sisälsi runotarinoita, eräänlaisia kaupunkitragedioita, ja vastaavanlaisia tekstejä on Deltassakin mukana. Deltassa lapsen kuolema on niin fyysinen kuin psyykkinenkin. Se, mikä on poissa, on poissa ikuisesti. Kirjoittaminenkin on tämän tyhjiön täyttämistä, joten koskettavimpien säkeiden murhe sisältää sekä syyn että seurauksen.

Eija Komu