Heitto-laukauksia auton ikkunasta

Henry Miller osasi olla vanhanakin vihainen tai ainakin kiistoja herättävä kirjailija.

Henry Miller: Ilmastoitu painajainen Suom. Petri Leppänen
(Sammakko 2007. 280 s.)

Kirjailija Henry Miller oli elänyt kymmenen vuotta Ranskassa, kun toinen maailmansota syttyi. Miller lähti turvaan kotimaahansa Yhdysvaltoihin.

Millerillä oli jo Euroopasta kantautunutta mainetta, mutta ei valtavasti nimeä, rahasta puhumattakaan. Yhdysvalloissa ei oltu vieläkään julkaistu Kravun ja Kauriin kääntöpiirejä, tulevia Miller-klassikoita, joita puritaaninen uusi mantere piti pitkään liian pornografisina.

Vähävarainen kirjailija ideoi tulonlähteeksi Amerikka-aiheisen matkakirjan. Miller hakisi apurahaa, kiertäisi maan autolla ja kirjaisi näkemänsä kansien väliin.

Kolmivuotiseksi venähtäneestä reissusta syntyi Ilmastoitu painajainen, jonka Miller erinäisten vaiheiden jälkeen viimeisteli Hollywoodissa ja sai julki New Yorkissa 1945.

Kohdeyleisöä
ei nuoleskella

Nykymittapuin Ilmastoitu painajainen ei varmastikaan ole kolmen vuoden työstämisen väärti. Tässäkin kirjassa Miller puhuu ennen kaikkea itsestään ja omista mielipiteistään. Raportoiva journalisti hän ei ollut.

Vihaisten miesten tekemän taiteen ystäville Ilmastoitu painajainen on kuitenkin kultakimpale. Toinen kirjailija olisi yrittänyt mielistellä kohdeyleisöään ja tehnyt amerikkalaisuutta nuoleskelevan bestsellerin. Miller antaa kuitenkin kaiken vastenmielisyytensä näkyä.

Vuodet Ranskassa olivat jalostaneet Millerin historiantajua ja kauneusaistia sen verran, että Amerikka näyttäytyi barbaarisena, epäsyvällisenä. Tällaisia kommentteja kirvoittaa esimerkiksi saapuminen St. Louisin kaupunkiin:

”Tämä suuri amerikkalainen kaupunki luo mielikuvan, että arkkitehtuuri itsessään on tullut hulluksi. Täällä amerikkalaisen sielun todellinen sairaalloisuus löytää purkaustiensä. Sen inhottavuus ei ole vain kauhistuttavaa vaan myös tukahduttavaa. Talot näyttävät siltä kuin ne olisi koristettu ruosteella, verellä, kyynelillä, hiellä, sapella, vuodolla ja elefantin lannalla.”

Miller ei säästä Amerikan ikonejakaan. Walt Disney oli hänelle ”painajaisten mestari. Hän on Henry Ford & Co., Inc. -maailman Gustave Doré”.

Kohti
ekologisia tuhoja

Vaikka Henry Millerin kommentointi lähestyy usein auton ikkunasta tehtyä heittolaukausta, on äreässä kritiikissä myös kestävyyttä.

Taiteilijan herkkä vaisto kärsi rahantekoa ja menestystä korostavassa ilmapiirissä. Amerikkalainen valkoinen keski-ikäinen mies, monen mielestä ihmisrodun huippusaavutus, ei saanut Milleriltä tunnustusta.

Todellista ennakkoluulottomuutta kuvaa se, että Miller on pystynyt aavistamaan sen, mihin kulutuskulttuuri johtaa.

Ekologinen pamfletti Ilmastoitu painajainen ei ole, mutta Miller on nähnyt jo 1940-luvulla sen, mikä Amerikassa on laajemmin tuotu esiin vasta Michael Mooren ja Al Goren kriittisten dokumenttielokuvien kautta.

Ilmastoitu painajainen on yllättävän ajankohtainen kirjatervehdys toiselta puolen maailmaa, ihmisiän takaa.

Kirja loppuu Millerin kokoamaan hirtehiseen luetteloon nimistä, jotka 1941 olivat saaneet Guggenheim-seuran apurahan – Millerin hakemus kirjantekoa varten ei mennyt läpi. Luonnollisesti Miller saa koko tutkija- ja taiteilijaporukan näyttämään triaviaaleilta tuhertelijoilta toisin kuin itsensä, suuren taiteilijan.

Tämänkaltaiselle kettuilun tielle harva nykyinen apuraha-anoja uskaltautuu. Virkistävää!

Suonna Kononen