Ihminen tarinan varassa

Pirjo Hassinen: Suistola (Otava 2007. 256 s.)

Pirjo Hassisen uusimman romaanin kerrontaraami lupaa paljon. Miten ministeriön virkamiehen luotettavuutta voidaan punnita? Onko lapsella oikeus syntyperänsä selvittelyyn? Mitä petos itse kenellekin merkitsee? Onko kaunisteltu tarina armeliaampi? Mitä armeliaisuus lopulta on?

Suistola on tummasävyinen moraliteetti Jari Järvelän hätkähdyttävän Romeon ja Julian lailla. Hassisen kysymyksenasettelu on tosin paljonkin ohjelmallisempi ja puisevampi, vaikka Hassisen henkilöt ovatkin entiseen tapaan lihaa ja verta. Heitä ohjaavat aistit, eivät niinkään vaistot ja tunnetilat.

Jälleen kerran ruokakuvasto kahmaisee kerronnasta leijonanosan sekä pikkutarkkoina ateriointikuvauksina että metaforina. Ruokakielikuvat ovatkin välillä alleviivaavuudessaan tahattoman koomisia. Muuten kuiva huumori napsahtelee kohdalleen. Maininta vahtimestarista, jonka itsetunnosta olisi saanut operetin, kertoo enemmän kuin pitkälliset motiivipohdiskelut.

Minäkertojan röntgenkatse viipaloi ihmiset Helvi Hämäläisen porvaristoromaanien tapaan. Sympaattisia Hassisenkaan henkilöt eivät ole. Heidätkin on tuomittu erillisyyteensä ja kulissien ylläpitämiseen.

Lapsuuden Kuopio on läsnä mielen kerrostumana, idyllisyydestä jo varhain riisuttuna. Maaseutu onkin minäkertojalle ensisijaisesti verisen tragedian näyttämö. Teoksen loppu on kuitenkin toiveikas: tarina voi kantaa ihmisiä, jopa liittää heidät yhteen. Näiden yksityisten helvettien maailmassa sekin on jo paljon.

Pirjo Hassinen siis modernisoi ibseniläisen elämänvalheen. Kuvitelma menneisyydestä voi antaa sen, mihin totuus ei kykenisi: lohdun, tarkoituksen ja merkityksen.

Eija Komu