Kauhut meren hyytävi veren

Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko (Suom. Jaana Kapari-Jatta. Teos 2008, 262 s.)

Jos Edgar Allan Poe tietäisi, miten hänen ainoata romaaniaan markkinoidaan synkässä pohjolassa 170 vuotta ensijulkaisunsa jälkeen, tilanteen ironia saisi hänet hykertelemään haudassaan. Suomennoksen mainosteksti maalaa Arthur Gordon Pymin selonteosta koskettavan seikkailun täynnä rakkautta, tuskaa ja iloa; vuonna 1838 viktoriaaniselle yleisölle luvattiin kauheita kärsimyksiä, nälänhätää ja silmitöntä teurastusta.

Mikä kontrasti: kirvestä ja kuolemaa puritaaneille, ikuisia tunteita Köyliön Lallin perillisille!

Päällisin puolin romaani on meriseikkailun, kauhukertomuksen ja matkakuvauksen yhdistelmä. Nuori Pym karkaa myrskyävälle merelle, selviää verisestä laivakapinasta ja päätyy tuntemattomalle etelänavalle alkuasukkaita töllistelemään. Matkalla kauhistellaan mädäntyneitä ruumiita, tekeydytään pöhöttyneeksi zombieksi ja vedetään pitkää tikkua siitä, kenet tapetaan ruoaksi.

Poe kutsui romaaniaan hupsuksi tekeleeksi. Totta toinen puoli: Päättömine karmeuksineen ja löperöine juonineen kirja on hieman huvittava, mutta tekele se ei ole. Hyytyneestä hurmeesta sakean pintaveden alla juoksee omintakeinen pohjavirta.

Matka maailman
pakopisteeseen

Poen mielikuvitus ei pulppua kirkasta lähdevettä vaan paradokseja ja arvoituksia. Ja niitä kirja on tulvillaan. Miksi Pym kertoo, miten pingviinit ja albatrossit pesivät yhdessä? Miksi pesien geometrinen sommitelma muistuttaa Pymin kulkemaa reittiä? Miksi etelämantereelta löytyvien kalliokuilujen muodot muistuttavat etiopian ja arabian kielten sanajuuria ”olla varjoisa” ja ”olla valkoinen”? Mikä on se lumenvalkoinen olento, jonka ilmestymiseen kertomus päättyy?

Kaavamaiset käänteet ja heppoiset tehosteet onkin parempi unohtaa, jos Arthur Gordon Pymin selonteosta mielii ottaa toden teolla selkoa. Ja karttana kannattaa käyttää merkillistä virkettä, johon kirjan selventävä loppuhuomautus kulminoituu: ”Minä olen uurtanut sen kallioon, ja tomulle olen kostanut kiveen.” Eksymiseen pitää varautua, hämmennykseen tottua, sillä Poen outo maailma aukeaa siinä pisteessä, jossa tuttu ja turvallinen katoaa näkymättömiin.

Hannu Mutanen