Liemola joutui keikkareissulla Joensuussa yöpymään putkassa

Katinkullassa vieraillessaan Liemolan ei tarvinnut putkaan turvautua. Kuva: Juhani Rännäli

Teppo Kulmala: Anna pois mun kitarain (Edico 2007. 317 s.)

Heinävedelle asettunut kirjailija, toimittaja ja Hesse-tutkija Teppo Kulmala yllättää syksyn uutuuskirjansa aihevalinnalla. Anna pois mun kitarain on Lasse Liemolan elämäkerta.

Nuorempi polvi ei taida Liemolaa enää tuntea, mutta vanhemmat muistavat yhden ensimmäisistä suomalaisista pop-idoleista, jonka repertuaarin kulmakiviä olivat Diivaillen, Anna pois mun kitarain ja Viimeinen mohikaani.

Liemolalla oli siisti, mukavan pojan imago. Hän täytti Suomessa samaa lokeroa, jossa Englannissa vaikuttivat Paul Ankan ja Cliff Richardin kaltaiset tähdet.

Liemola ei ole lopettanut esiintymistä, vaikka varsinaisen elämänuransa hän on tehnytkin yrittäjänä, kunnallispolitiikassa ja erilaisten yhdistysten aktiivina. Vapaamuurarikin hän on, Kulmala paljastaa.

Kiinnostavat anekdootit eivät kirjasta lopu heti kesken, kun yhtenä keskeisenä teemana on uuden pop-kulttuurin rantautuminen Suomeen. Liemola todistaa, kuinka levy-yhtiöt kieroilivat 60-luvulla radiosoittoa – maata kiertävälle artistille annettiin mukaan postikortteja ja postimerkkirahoja, joilla tehtailtiin eri puolilta maata toivomusviestejä: ”Täällä Liemolan ihailijatyttö Kiuruvedeltä. Pyytäisin soittaa Lassen levyn Banana.”

Kulmala kertoo myös, kuinka Liemola joutui Joensuussa 50-luvun keikkareissulla putkaan – tosin vapaaehtoisesti, kun järjestäjät olivat unohtaneet järjestää muuta majoitusta.

Ripaus isoveljeä
tai siskon poikaystävää

Teppo Kulmalan Lasse Liemola -kirja on suomalaiseksi pop- tai viihde-elämäkerraksi poikkeuksellinen. Kulmala käyttää paljon sivutilaa fanien vastaanoton selvittämiseen. Tämä on perusteltua, kun kyseessä on kuitenkin poptähti, jonka julkisuuskuvan yksi kiinnostavista puolista on teinityttöjen osoittama suosio.

Aivan samanlaista hullunmyllyä Liemola ei nostattanut kuin vähän myöhemmin samalle astialle tullut Johnny Liebkind. Liemola oli toki tyttöjen mieleen. Eksoottista ulkonäköä toi suonissa virrannut neljännes kreikkalaista verta.

Myös Kulmala itse on poikkeuksellisen paljon kirjassa esillä. Nuorena poikana hän on kokenut Liemolan musiikin syvällisesti, kuten ilmeisesti moni muukin aikalainen. Liemola oli johdattamassa Suomen suuria ikäluokkia populaarikulttuurin pariin turvallisena hahmona, jossa oli ripaus isoveljeä tai siskon kunnollista poikaystävää.

Näkökulma hajoaa, kun Kulmala liukuu Liemolan haastatteluista omiin fantasiajaksoihinsa, Liemolan kollegoiden mietteisiin ja vielä fanien vanhoihin kirjeisiin. Toisaalta kuvatoimittamisessa on nähty paljon vaivaa, joten ehkäpä Liemola-kirjan voi ottaa annettuna, varsinaisena runsaudensarvena aiheestaan.

Suonna Kononen