Maailmanlopun meininki

Muska Babitzin.

Ville Karttunen Olli Sorjonen OLLI SORJONEN Ville Karttunen Ville Karttunen

LEVYT

Stam1na

Viimeinen Atlantis

Sakara

Suomenkielisen nykymetallin kärkinimiin kuuluvaa Sta-m1naa ei pääse syyttämään ainakaan kunnianhimon ja rohkeuden puutteesta.

Yhtyeen neljäs albumi on teemallinen, yhtenäinen kokonaisuus jonka aiheena on ihmiskunnan tuhoon johtava ekokatastrofi.

Levyn tarinallisen kehyksen luo viimeisenä eloonjääneenä maan yllä lentävän pilotin mustaan laatikkoon tallettama kertomus. Levyn erillisenä kertojaäänenä toimiva Timo Mäkynen tekee roolinsa sopivan pieneleisesti.

Aihe on raskas, mutta genreen sopiva: polveilevat sovitukset ja aggressiivinen tulkinta soveltuvat hyvin ahdistuksen, toivottomuuden ja pelon kuvaamiseen. Levy vaatii runsaasti kuuntelukertoja avautuakseen kunnolla, mikä on harvoin huono merkki.

Bändi revittelee oman tyylinsä puitteissa hienosti: Tsunami kumartaa häiriintyneine kitaravälikkeineen ja hälyäänineen Strapping Young Ladin suuntaan. Apocalyptican Perttu Kivilaakson sellon säestämä mietiskelevä nimibiisi alleviivaa hyvin maailmanpalon jälkeistä hiljaisuutta, kun meren päällä lojuu enää muovinen manner täynnä jätettä.

Psykoottista

Eläin

Eläin

Juki Records

Joensuulainen Eläin-yhtye on riemastuttava tuttavuus. Bändin nimetön täyspitkä kuulostaa siltä kuin Egotripin, Lemonatorin ja Beach Boysin jätkät olisivat saaneet hermoromahduksen.

Periaatteessa kaikki levyn kappaleet ovat tyylipuhtaita popralleja, mutta todella säröisen lasin läpi nähtynä. Mielleyhtymiä syntyy ainakin Sielun veljien vinksahtaneeseen maailmankuvaan ja Riston rosoiseen tulkintaan.

Eläimen soitto on kuitenkin omaperäistä ja energistä, hetkittäin vauhtia on jopa liikaa. Levyn äänimaailma on viritetty sopivan pinkeälle, tämä korostaa hyvin biisien luonnetta.

Jossain vaiheessa laulaja kitaristi Timo Torvisen maneerit alkavat väsyttää, mutta hyvät melodiat paikkaavat paljon.

Tummanpuhuvaa

Tuvalu

Tuvalu

Kool Thing

Tuvalu soittaa tummanpuhuvaa ja mahtipontista progahtavaa industrialia, ja hyvin soittaakin. Yhtyeen kolmas levy on edeltäjiensä tapaan monipolvinen, sykyilevä ja paikoin rasittavankin venkoileva, mutta tunnelmaltaan vahva vyörytys.

Levyn äänimaailma on syvä, pääosassa ovat kitarat ja basso, mutta omitusempiakin äänimausteita heitellään sekaan. Yhtyeen nimeä kantavalla levyllä ei ole aivan niin iskeviä yksittäisiä vetoja kuin esimerkiksi Pimeä saartaa meidät -debyytillä, mutta kokonaisuus on entistä vahvempi.

Levyllä raskas paahataminen ja kauniit suvantokohdat seuraavat toisiaan luontevasti. Tunnelmasta vastaa Annina Antinranta, joka on todella vahva laulaja ja jäänyt aivan liian vähälle huomiolle suomalaisista naislaulujista puhuttaessa.

Tylyä puhetta

Opaali

Hinnalla millä hyvänsä

Opaali

Orivedeltä kotoisin olevan Opaalin kakkosalbumi edustaa kotimaisen rapin kentässä harvinaisempaa tyyliä, gangsta rappia. Genren mukaisesti tempot pidättäytyvät kautta linjan hitaina ja sen kautta painostavina. Useiden eri tekijöiden laatimat biitit ovat tukevia ja sopivan niukoista elementeistä kasattuja.

Levyn vierailijajoukossa on kotimaisen rapin nimimiehiä. Solistivuoroja jakavat Opaalin kanssa muun muassa Hannibal, Pyhimys ja Asa.

Tekstien maailmankuva on synkeä, sekakäytön ja yleisen toivottomuuden sävyttämä. Ironian ja itseironian tasoista huolimatta osa riveistä osuu ja uppoaa ja herättelee ajatuksia. Kuten Asan tähdittämällä Laitapuolen kulkija -raidalla todetaan: ”julmat on riimit / mutta julmaa on elämäkin”.

Puolihuolimatonta

Muska

Kulissit

L.A. Style

Muskan uutukaista on työstetty ilmeisen pitkään. Ensimmäinen radiosingle levyltä julkaistiin jo kolmisen vuotta sitten.

Ikävästi jos sanoo, niin Radio Suomen soittolistoillehan tällä levyllä tähdätään. Kappaleiden pohjat on sovitettu simppelisti ja ammattimuusikot ovat soittaneet ne sisäsiististi. Kitarassa on säröä juuri sen verran, että radiotoimittajat pääsevät puhumaan rock-henkisyydestä.

Rock-laulajana Muska on edelleen mainio, mutta melodisesti yksitotisissa iskelmissä hänen äänensä kuulostaa vain irralliselta elementiltä. Parhaiten toimiikin levyn päättävä Etelän juna, jonka eläväisemmässä melodiassa nainen pääsee vähän revittelemään.

Kokonaisuutena levy on hämmentävän puolihuolimattomasti tehty. Sanoitukset ovat kautta linjan kehnoja sekä sisällöllisesti että tekniseltä toteutukseltaan. Runsaasti ladontavirheitä sisältävä levynkansi vaikuttaa siltä, että se on kyhätty kasaan vasemmalla kädellä.