Menneisyys elää uusissa lasten- kirjoissa

Katja Kuittisen kuvitusta Tittamari Marttisen runo- ja lorukokoelmaan.

Tunnelmaa hirviöbaarissa. Katri Kirkkopellon kuvitusta H niin kuin hirviö -kirjaan.

Melukylän lapset herättävät keskuudestaan nuorimman, Kirstin. Ilon Wiklandin kuvitusta.

Hirviödisko
on
raaminsa

Suna Vuori ja Katri Kirkkopelto: H niin kuin hirviö (WSOY 2007. 36 s.)

Kirjailija-toimittaja Suna Vuori ja kuvittaja Katri Kirkkopelto ovat tehneet jo kolme osaa hirviökirjoja. Vuori puhuu kustantajan internetsivuilla "4–8-vuotiaille suunnatusta eksistentialisesta kuvakirjasta", mikä onkin sen verran näppärästi määritelty, että toinen toimittaja ei osaa keksiä parempaakaan tilalle.

Vuoren ja Kirkkopellon hirviöt vetoavat siis sen ikäisiin, jotka alkavat tuntea kiinnostusta turvallisen kauhistuttavaan. Kirkkopelto kuvittaa romanttisesti: yksinäisen kykloopin silmästä löytyy pohjimmiltaan leppoisa tuike, eikä kolmipäinen Kerberos-koirakaan vedä vertoja kaupungin doupatuimmalle portsarille.

H niin kuin hirviö on paitsi lapsille suunnattu hirviökirja myös yksi viimeisimmistä ellei viimeisin lenkki suomalaisten aapisten jatkumoon. Kirjassa on kehyskertomus, nuori hirviö Odysseus opettelemassa kirjaimia, ja harharetki luonnollisesti etenee A:sta Ö:hön.

Taustalta pilkistelevät myyttiset viitteet, joita aikuiset voivat lukiessaan bongailla, mutta Vuoren kielenkäyttö on kaikkea muuta kuin antiikkista. Lepakkokebabit lentävät rinnuksille, kovakuoriaiset piereskelevät ja "ällöttävän räkäinen kääpiö-örkki päästää kipinöivään yöhön äänekkään röyhtäyksen."

Puhuvat koirat uskomusten maailmassa

Mauri Kunnas: Koiramäen lapset ja näkki (Otava 2007. 42 s.)

Mauri Kunnaksen tämän vuoden Koiramäki-kirjan pohjatekstinä ovat vanhat kansantarinat ja uskomukset. Lapsia veteen vievä näkki, aarnivalkeat ja klassiset kummittelutapaukset saavat kunnasmaiset kuvaukset ja selitykset.

Täytyy ihmetellä Kunnaksen tason pysymistä vuodesta toiseen. Mies julkaisee kuin oman alansa Arto Paasilinna tai Kalle Päätalo, mutta harvemmin osuu juosten kustua silmään.

Ei Koiramäen lapset ja näkki nyt välttämättä uusi Koirien Kalevala ole, miten voisikaan. Mutta verrattuna esimerkiksi ensimmäiseen Koiramäki-sarjan kirjaan ei piirrosjäljessä, tarinankuljetuksessa tai hahmojen ilmeikkyydessä tunnu näkyvän väsymystä.

Tässä yhteydessä en malta olla sanomatta, mitä perheen esikoinen tokaisi Koiramäki-kirjoista päiväkoti-ikäisenä:

– Vanhaan aikaan koirat osasivat puhua!

Ruususen
unet
uusiksi

Taruliisa Varsta: Ruusunen – Grimmin satu Suom. Raija Jänicke ja Oili Suominen (Tammi 2007. 31 s.)

Tammi julkaisi vuosituhannen alussa saksalaiset Grimmin sadut pedanttina uutena laitoksena kolmessa osassa. Kuvittaja Taruliisa Varstan Ruusus-kirja käyttää tuon version nykyaikaisen oloista käännöstä.

Ruusunen ei ole niinkään harmitonta lastenviihdettä kuin vanhemmiksi haluavien ja jo päässeiden alitajunnan luotaamista.

Näinhän tämä iänikuinen satu alkaa: "Olipa ennen vanhaan kuningas ja kuningatar, jotka sanoivat joka päivä: 'Voi kunpa meillä olisi lapsi!'"

Ja kun toivottuna syntynyttä lasta yritetään varjella maailman vaaroilta, niin vaikeuksiin joudutaan luonnollisesti.

Varstan kuvitus muistuttaa sabluunoilla ja käsipainotöillä tehtyä, ellei sitten ole noiden tekniikoiden digitaalista imitoimista.

Isojen väripintojen reunat liukuvat pehmeästi kiinni toisiinsa. Lopputulos ei ole kovin elävä, mutta viehättävän vanhanaikainen pysähtyneisyydessään ja tapettimaisuudessaan.

Tunnelmien epäsuhta
mietityttää

Zacharias Topelius ja Leena Lumme: Topeliuksen satuhelmiä Suom. V. Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa (WSOY 2006. 206 s.)

Leena Lumme on ottanut työmaakseen Zacharias Topeliuksen satuvalikoiman kuvittamisen. Koivu ja tähti taitaa olla nykyään muistetuin Topeliuksen satu. Vanhemmat polvet saattavat kaivaa muististaan sellaisiakin juttuja kuin Sampo Lappalainen tai Mirza ja Mirjam. Ne ovat mukana tässä valikoimassa, joka on poimittu Topeliuksen Lukemista lapsille -kirjasarjasta. Satuklassikon uuskuvittamisessa ei ole mitään pahaa. Edellä arvioitu Taruliina Varstan Ruusunen onnistui, ja mielestä tekee mieli kaivaa pohjoiskarjalainenkin esimerkki: Risto Kajon tunnelmallinen piirrosjälki Iliaksen uudelleenjulkaisemassa Yrjö Kokon Pessissä ja Illusiassa. Näinköhän nyt on kuitenkin vikaa tämän lukijan ennakkoluuloissa, kun Leena Lumpeen pastellis-naivistisen uudemman kuvitustyylin sijaan Topeliukselle kaipaisi Rudolf Koivu-Maija Karma-Kylli-täti-henkisempää vaatetusta. Käytetyissä satujen suomennoksissakin kun kuuluu kymmenien vuosien takainen kumu. Sinänsä Topeliuksen satuhelmiä on hyvää satukirjatyötä. Mukana on Yrjö Larmolan esittely Topeliuksesta sekä viehättävän oppimestarimainen selvitys satujen taustoista:

"Koulupojan talvilaulussa herättää huomiota tappeluksi asti yltyvä kilpailuhenki. Sekin kuului vanhoihin kasvatusajatuksiin: tapella sai, kunhan tappeli reilusti eikä oikeasti vahingoittanut toista."

Kissa
pääsi
Kultakutriksi

Richard Scarry: Iloiset eläinsadut Suom. Ritva Toivola (Tammi 2007. 70 s.)

Richard Scarryn kirjoista otetaan jatkuvasti uusia painoksia. "Amerikan Mauri Kunnaksella" oli eloisa viiva ja lystikäs ote faabelointiin eli tarinankerrontaan eläinhahmojen avulla. Etenkin Scarryn miitrailevat kissat ovat fantastisen osuvia.

70-luvulla ensimmäisen kerran ilmestyneessä Iloisissa eläinsaduissa Scarry kuvittaa tunnetuimpia satuklassikoita Kolmesta pienestä porsaasta Punahilkkaan. Kovin voimakkaan prässin tai nykyaikaistamisen läpi tarinoita ei ole vedetty, eli tarinankerronta on alkuperäisille saduille uskollista.

Punahilkan ja Kultakutrin Scarry piirtää kissoiksi ja kolme toivomusta saava köyhä puunhakkaaja on possu. Seitsemän pientä kiliä saavat kuitenkin olla kilejä ja Kolme pientä porsasta porsaita.

Kokonaisia
kuvia
maailmasta

Hannamari Ruohonen: Eläinten kaupunki (WSOY 2007. 28 s.)

"Vau!" voisi huudahtaa graafikko Hannamari Ruohosen esikoiskirjasta. Ruohonen on löytänyt jotakin uutta kuvakirjakerrontaan, vaikka lähtökohta ei sinänsä ole Richard Scarryn eläinten asuttamia kaupunkeja kummempi. Ruohosella on erittäin eloisa kädenjälki, jossa näkyy sarjakuvan vaikutus. Joakim Pirisen ja Kati Kovacsin kaltaiset rosoa pelkäämättömät hurjastelijat tuntuvat esikuvilta.

Tekstin osuuden Ruohonen on vetänyt niin pieneksi kuin mahdollista. Tarinan aluksi esitellään kaupunkilaisia yhdellä aukeamalla, on yksinhuoltaja-ahmaa ja ehkäisyn unohtanutta jänissuurperhettä.

Loppukirjan aukeamat ovat yksityiskohtaisia panoraamoja kaupungista, josta tuttuja hahmoja voi etsiä.

Ruohonen vie elukoita aamupalalta työ- ja koulumatkalle, lounaalle, ruokakauppaan, urheilemaan, huvipuistoon ja ravintolan kautta sänkyyn.

Kuvissa on detaljeja etsittäväksi vähintään Mauri Kunnas- ja Tatu ja Patu
-tason verran. Kun ollaan illassa, on kaupungin päivään mahtunut naurua, havereita, treffejä, onnistumisia ja epäonnistumisia. Ruohonen piirtää lapsenmielisen pidäkkeettömästi, mutta näyttää realistisemman ja kokonaisemman kuvan ihmiselämästä kuin moni "aikuisten taideteosta" tekevä.

Lapset yksin aikuisten maailmassa

Astrid Lindgren ja Ilon Wikland: Melukylän lapset Suom. Kerttu Piskonen (WSOY 2007. 80 s.)

Tätä kirjaa lukiessa rock-harrastajalle iski ahaa-elämys. Olen tiennyt, että Tukholman 70-luvun in-paikkoja oli Bullerbyn, mutta en tiennyt, että nimi tulee Astrid Lindgrenin Melukylästä. Loistava nimi rokkiklubille!

Kun on vietetty kirjailija Astrid Lindgrenin 100-vuotisjuhlavuotta, on tämä näkynyt luonnollisesti julkaisurintamallakin.

Saataville tuli esimerkiksi tämä yksiin kansiin lyöty kokoelma kolmesta Melukylä-kirjasta 60-luvulta. Lasten päivä Melukylässä, Melukylän kevät ja Melukylän joulu ovat nämä niputetut teokset.

Melukylän lapsien asetelma on tuttu useista taideluomista, vaikkapa Pojat-elokuvasta tai Aapelin Pikku Pietarin pihasta.

Taiteilija nostaa lapset keskiöön ja häivyttää aikuiset sivummalle. Lasten puhtaan avoimen maailman epäsuhtaisuus aikuisten luomaan ja hallitsemaan näyttämöön verrattuna synnyttää teosten ristiriidat.

Lapset jäävät tässä maailmassa usein selviämään itse ikäistensä seuraan.

No, mistään näin vakavastahan ei tosiaankaan päällisin puolin ole kyse, kun Melukylän lapset pääsevät keskenään temmeltämään.

Lindgrenkin on kertonut muistelleensa näissä kirjoissa oman lapsuutensa leikkejä ja kaveripiirejä. Tekstin pohjavireitä on aikuisen mielenkiintoista tutkailla.

Ilon Wiklandin aikalaiskuvitus on ihastuttavaa Carl Larsson -tyyppistä idylliä hieman nuorekkaampaan sävyyn tuunattuna.

Nämä runot
kyllä
svengaavat

Tittamari Marttinen ja Katja Kuittinen: Maailmanpyörässä (Kirjapaja 2007. 64 s.)

Nykyään ei ole ensinkään vaikeaa törmätä lastenrunokirjaan, joka ei svengaa. Kirsi Kunnaksen Tiitiäis-klassikot, Jukka Itkosen lastenlyrikoinnit ja Juice Leskisen Räkä ja Roiskis -nonsense-runot ovat näyttäneet, että mittoja vähän hölläämälläkin voi kirjoittaa lennokkaasti ja vaivattoman oloisesti. Ehkä monille tekijöille on syntynyt näistä taitureista illuusio, että "kyllähän tässä nyt lapsille osataan runoilla".

Tittamari Marttisen runot ja lorut Maailmanpyörässä-kirjassa eivät herätä vaivaannutusta. Marttisella on mitat ja homma hallussa. Riimit ovat usein aika perinteisiä, aikaa-taikaa, tassu-hassu, lehtiä-ehtiä, mutta tarpeeksi usein ne yllättävät odottamattomuudellaan:

"Raketilla metsään, raketilla rantaan, raketilla hurjastellaan vaikka läpi Vantaan! Raketilla syömään, raketilla vessaan, mitä sanoo astronautti seinään kolistessaan?" Katja Kuittisen kuvituksessa on raapetta ja rosoa. Marttisen hieman viimeistellymmän tyylin kanssa kokonaisuus pelaa hyvin yhteen. Parivaljakko täydentää toisiaan.

Tässä tulee
animoitu
Rölli

Pekka Lehtosaari, Janne Kopu ja Kari Korhonen: Röllin sydän (Otava 2007. 48 s.)

Eipä olisi arvannut 80-luvulla Allu Tuppuraisen Rölli-hahmosta, että sen ympärille rakennetaan vielä täyspitkiä elokuvia ja että itse peikko tullaan äänestämään muumeja ja Antti Rokkaakin suuremmaksi satusuomalaiseksi. Tuskinpa itse Röllikään olisi muuta osannut sanoa kuin "kautta likaisten varpaitteni!"

Tässä kuussa ensi-iltaan valmistunut Röllin sydän -animaatioelokuva, Pekka Lehtosaaren ohjaama, on tuotteistettu myös kirjaksi. Kuvitus on still-kuvaa Janne Kopun ja Kari Korhosen elokuvaan luomista kohtauksista. Röllin sydämen Rölli ei ole kovin römppänen säkkikangas-tuppurainen, vaan tuo perunanenineen ja liehuvine tukkineen pikemmin mieleen Asterixin. Tarinassa elää Pessi ja Illusia -viite, kun keskiöön on nostettu valon ja pimeän taistelu ja vastanäyttelijäksi valittu menninkäistyttö Milli. Oikein fiksua lastenviihdettä synteettisimpään Hollywood-räiskintään verrattuna.

SUONNA KONONEN