Mystiikan ja fysiikan runoelma

Panu Tuomi: Einsteinin viimeiset sanat (WSOY 2008, 77 s.)

Panu Tuomi päättää numerotrilogiansa seitsemänrivisten runojen sarjaan. Runoteoksen runkona on Albert Einsteinin ja hänen hoitajansa Alberta Roszelin kuvitteellinen keskustelu fyysikon lopun lähestyessä. Hoitaja ei tunnetusti osannut saksaa, joten suhteellisuusteorian isän viimeiset sanat jäivät tuntemattomiksi.

Tässä runossa tai oikeammin pienimuotoisessa runoelmassa rytmi hengittää säkeiden yli niin vaivatta, että ne viimeiset sanatkin tuntuvat turhilta. Tärkeämpää on seitsenhaaraisen juutalaisen kynttilänjalan lohtu, fyysikon kehittelemän kaikkeuden teorian uskontojen ulkopuolelle leviävä mystiikka.

Rakenteen tiukkuus pakottaa Tuomen hienoihin säkeiden ja säkeistöjen ylityksiin, joissa on ajoittain jotain autuaan levollista. Albertan sanoin Albert on nimittäin kaulinnut taivaankannen ”kuin omenastruudelin / taikinaa, / niin ohueksi / että sen läpi / oi lopulta / lukea rakkauskirjeen.” Silloin jopa Einsteinin murhe atomipommiprojektin käynnistämisestä ohenee: ”ei se / mitä kykenin / tekemään / vaan se / mitä en / kyennyt / estämään, // tämä on / se noidan / kertotaulu, / edes Jumala / ei voi / antaa anteeksi / tekemätöntä syntiä.”

Teksti etenee seitsemän rivin sarjoissa, jotka Albertan kohdalla jäsentyvät seitsemäksi runoksi Albertin vastatessa kolminkertaisilla säkeistöillä. Kaikkineen kokonaisuudessa on seitsemän jaksoa ja vain edellisen sitaatin lopussa rivin tavumäärä ylittää seitsemän – silloinkin niin, että jotkin suomalaiset haikujen harrastajat laskisivat tavut yhtä vähemmäksi.

Numerologia tukee runojen sisältöä sitä kahlitsematta, vaikka ajatuksena näin tiukka muodon noudattaminen voikin kuulostaa ankaralta. Tuomen runo on yllättävän kevyttä, ilmavaa ja herkullista, vaikka samalla hän solmii säkeisiinsä suuria teorioita ja myyttisiä loimia. Tulos on ehkä juuri tiukan rakenteen ja suurten aiheiden puristuksessa hiutunut niin hienoksi, että pakonomaisuudesta ei ole enää jälkeäkään.

Mikko Nortela