Naapuri näkyy

1234

Jari Rantala

Pentti Stranius

Venäjä on tullut voimalla suomalaisen kirjallisuuden sisään. Venäläiset esittäytyvät paitsi tekijöinä, myös monenkirjavana aihepiirinä uusissa suomalaisissa romaaneissa ja novellikokoelmissa, muistelmakirjallisuudessa sekä erilaisten tietokirjojen sivuilla.

Tämä uusi kirjallisuusilmiö selittyy ainakin osin venäläisväestön kasvavana – ja yhä näkyvämpänä! – joukkona eri puolilla Suomea.

Tietoa ja oppaita

Venäjä-tutkimus on tuottanut viime vuosina vinon pinon uusia tulkintoja itänaapurin menneisyydestä. Tunnetuimmaksi historian päivittäjäksi on noussut Arto Luukkanen, joskus hätäpäisestikin provosoiva joka paikan Venäjä-tohtori. Silti esimerkiksi Jukka Korpelan tai Timo Vihavaisen Venäjä-tietämystä olen oppinut arvostamaan viime vuosina entistä enemmän.

Olga Iljuhan, Aleksei Tsamutalin ja Timo Vihavaisen toimittama Monikasvoinen Suomi (2009) on kirjoituskokoelma, jossa eritellään itänaapurin mielikuvia suomalaisista ja Suomesta eri aikoina. Pienenä vinkkinä voi suositella vaikka petroskoilaisprofessori Olga Iljuhan katsausta Kostamuksen rakennustyömaan aikaisiin virallisiin ja epävirallisiin ”henkilösuhteisiin” 1970–80-lukujen vaihteessa.

Anna-Lena Laurenilla on Suomen Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtajana näköalapaikka venäläisyyteen. Hulluja nuo venäläiset (2009) onkin tuore tuulahdus uutta Venäjää.

Nuorta kirjoittajaa eivät paina viralliset ystävyysliturgiat, vaan hän kertoo kepeästi omista kokemuksistaan tavallisten moskovalaisten parissa. Kirja on sukua Riitta Pyykön mainiolle kirjoituskokoelmalle Maa jossa kaikki on mahdollista (2002).

Muistelmia ja proosaa

Muistelmakirjallisuus on vaikea laji. Joku irvileuka on todennut, että epäluotettavimmat muistelmat kirjoittavat yhteiskunnan silmäätekevät; heillä on eniten peiteltävää, seliteltävää. Niinpä on hyvä palata joskus aidompien kansanihmisten ”elämäntarinoiden” pariin, vaikka monet itse kustannetut muistelmat ovat luvattoman heikosti kirjoitettuja tai toimitettuja.

Onneksi ihmiskohtaloiden äkkikäänteet ja koskettavat yksityiskohdat ikään kuin häivyttävät kirjallisen kömpelyyden. Oili Forsmanin Inkeriläistytön elämäkerran (2007) sivuilla liikutaan monessa maassa ja monessa kulttuurissa. Arjen kamppailu ja läheisten kuolemat pistävät miettimään ihmisen kestävyyttä ja venyvyyttä äärioloissa.

Samuli Alaspään Aurinko yllä Siperian ja Äänisen (2009) on enemmän nykyaikaan sijoittuva matkakirja, jota vaivaa tekstin viimeistelemättömyys ja luettelomaisuus. Silti sitäkin lukee kiintoisana kuvauksena, erityisesti Inkerin kirkon ”leviämishistoriana” viime vuosikymmenten Venäjällä.

Anna-Liisa Sahlströmin Viimeinen ruhtinas – Kertomus Edward Gyllingistä (2009) on tyyliltään vaikeasti määriteltävä lajityyppi. Se on periaatteessa Gyllingin elämäkerta, mutta hyvin kaunokirjallinen muodoltaan. Lähdeviitteet puuttuvat ja mielikuvitus lentää – tehden Punaisen Suomen ja Venäjän Karjalan suurmiehestä astetta aikaisempaa inhimillisemmän.

Neuvosto-Karjala-teema on esillä Suomessa jo kohta kymmenen vuotta asuneen petroskoilaiskirjailija Arvi Pertun paksussa romaanissa Papaninin retkikunta (2006). On suorastaan ihme, ettei kirjaa ole noteerattu paremmin.

Papaninin retkikunta on täydellinen kuvaus 1930-luvun pelon ilmapiiristä, mustista autoista, mutta myös inhimillisistä tunteista – jopa seksistä – terrorin vuosina. Perttu osaa rehevän erotiikan, mikä näkyi muun muassa paljon keskustelua Venäjän Karjalassa herättäneessä Petroskoin symposiumissa (2001).

Perttu on myös kääntäjä – suomentanut vastikään pietarilaisen historioitsijan Aleksei Skvarovin pikkuvihan (1741-43) vuosiin sijoittuvan rakkaustarinan suomalaisnaisen ja venäläiskasakan suhteesta – Pelkkä nimi – Suomalainen kertomus (2009). Skvarov sekoittaa ”Hattujen sodan” yläluokan historiaa ja romanssia osaavasti; tosin suomennoksessa paistavat paikka paikoin läpi venäläiset lauserakenteet.

Mikko Viljasen Maan paino (2009) on nuoren dramaturgin toinen kirja. Siinä mennään suoraan Oleg Onetshkin -nimisen venäläisnuorukaisen nahkoihin – eikä ollenkaan helpoimman kautta. Oleg on vakoojan poika, joka palaa lapsuutensa Suomeen etsimään menneisyyttään. Kirja on tavallaan myös komea selviytymistarina, yritys kuvata venäläisten Suomea. Loppupuolella tarina silti hajoaa ja pitkittyy aivan liikaa.

Ulkomaalaiset esillä

On yllättävää huomata, kuinka ulkomaalaiset ovat pikku hiljaa ”hiipineet” suomalaiseen novellitaiteeseenkin. Myös venäläiset noteerataan näkyvästi.

Tarja Leinosen novellikokoelmassa Liian ruskea miniä (2008) seikkailevat monetkin Suomessa asuvat ulkomaalaiset. Tatjanan pohkeet on koulupojan ihastumistarina opettajaansa, ja Sergein lento vie lukijan grillikioskin sisätiloihin, tapaamaan venäläistä homopoikaa, joka ikävöi rajantakaista rakkauttaan.

Jumalanhukkaajan Hilda-Maria on Venäjältä muuttanut inkeriläinen eläkeläismummo, jolta on Suomessa hukkunut niin jumala kuin elämänilo. Tarja Leinosen novellit ovat inhimillisiä ja äkkikäänteisiä; niissä aistii tsehovilaisen hengen ja vankan otteen suomalaiseen ahdasmielisyyteenkin. Muutama tarina olisi ehkä petraantunut uudelleenkirjoittamisella – tai sitten lisäkappaleella, mutta se on taas makuasia.

Jari Rantalan novellikokoelma Varasuunnitelma (2008) on elokuvapiireissä tunnetun tekijän taidonnäyte. Rantala on elokuvakriitikko – Pahan maan ja Käskyn käsikirjoittaja – ja kuvallinen ajattelu näkyy teksteissä.

Niinpä esimerkiksi Natalia on ankara kuvaus modernista irrallisesta tai itsenäisestä venäläisnaisesta, joka ottaa miehen ja tilan hetkeksi haltuun. Varasuunnitelman huippunovelli on Sutenööri, jossa seikkaillaan itäisillä mailla. Kas näin:

”Juri harppoi edellä... Luttinen piti kättään naisen lanteella, mutta vähän väliä se valahti perseelle...”

Ja kun mennään kusenhajuiseen porttikäytävään, alkaa tapahtua:

”Pelko välkähti Luttisen silmissä, mutta lasittunut naisenhimo tuli pian tilalle...”

Siinäpä kulttuurinvaihtoa parhaimmillaan, ellei sitten pahimmillaan.