Nykymusiikkia vanhalla kieliopilla

Christian Gerhaherin äänen ilmaisuvoima juhlii liedin parissa.

Timo-Juhani Kyllönen: Suomalainen säveltäjä Pietarissa (Alba)

Timo-Juhani Kyllönen kävi koulunsa Ruotsissa mutta opiskeli muusikoksi Neuvostoliitossa. Nyt hän on jo parikymmentä vuotta ollut synnyinmaassaan Suomessa. Henkilökohtainen musiikillinen historia tuntuu kuitenkin seuraavan häntä edelleen: kiihkeimmät modernistiset kokeilut kokematta jättänyt Kyllönen säveltää melodiaa tavalla, joka kuulostaa melodisuuteen modernismin kautta päätyneiden säveltäjien rinnalla hyvin oudolta.

Lopputulos on hämmentävä. Kyllösen käsityötaito on varsin korkealla tasolla, mutta hänen musiikillisesta sanavarastostaan tuntuu puuttuvan sata vuotta länsimaisen musiikin historiaa. Ainakaan itse en suoraan sanoen tiedä, mitä Kyllönen haluaa sävellyksillään tehdä tai mihin hän työllään pyrkii.

Musiikin tehot jäävät itselleni täysin ulkopuolisiksi, eikä teknisesti taidokas materiaalin työstäminen herätä mitään intohimoja.

Suuri yleisö tuntuu kuitenkin näinä päivinä löytävän Kyllösen musiikin. Ehkä säveltäjän kanssa jaettu haluttomuus nykymusiikin kieliopin käyttämiseen yhdistää?

Pietarin Valtiollisen Akateemisen Kapellan Sinfoniaorkesterin soittaman levyn äänikuva on etäinen ja siloteltu. Kyllösen omin instrumentti, harmonikka, soi sentään Matti Rantasen käsissä raikkaasti Kyllösen Konsertossa harmonikalle ja sinfoniaorkesterille op. 60.

Modernismin reunamilta

Gloria Cheng: Piano Music of Salonen, Stucky, and Lutoslawski (Telarc)

Tämä pianolevy hämmensi minut pahemman kerran. Aluksi kuultu musiikki vaikuttaa keskinkertaiselta Messiaen-harjoitelmalta, mutta sitähän suuri osa uudehkosta musiikista on. Sitten vuoroon tulee huono Ravelin sonaatti? Onko levy se, mitä kotelossa luvataan?

Kyllä, mutta Pianosonaatti onkin Witold Lutoslawskin oppilastyö, joten se saakoon synninpäästön. Sitä ennen on kuultu Steven Stuckyn musiikkia. Säveltäjä palaa levyn lopussa ääneen lyhyillä ja terävillä karaktäärikappaleilla, jotka miellyttävät huomattavasti enemmän kuin levyn avaus.

Levy kuitenkin päätyi postiluukkuuni kolmannen säveltäjän takia. Esa-Pekka Salonen myös parhaiten lunastaa levyn lupaukset. Tyylillisesti ja rakenteellisesti selkeissä kappaleissa kuuluu selvästi Salosen jo monen vuoden takainen kääntymys tiukastakin modernismista tavallaan jälkiromanttiseen ja uudella tavalla yksinkertaiseen musiikkiin. Modernismin kautta haettu ammattitaito saa suhteellisen perinteisen tekstuurin kuitenkin toimimaan raikkaasti.

Cloria Cheng kuulostaa varmalta ja selkeältä soittajalta, jonka tekniikasta ei juuri puutteita löydy. Kirkas sointi ei näissä kappaleissa erityisesti hakeudu hiljaiseen helmeilyyn, mutta teknisesti ja tulkinnallisestikin pianisti on tehtäviensä tasalla. Lähes pelkistä ensilevytyksistä koostuva uutuus on siis perusteltu hankinta, varsinkin kun se tuo esiin myös Lutoslawskin vähemmän tunnettua musiikillisen taustan.

Kvartettoja Uudesta maailmasta

Fine Arts Quartet: Four American Quartets (Naxos)

Amerikkalaistuminen ja amerikkalaisen kulttuurin ylivalta taitaa sittenkin häiritä eniten amerikkalaista kulttuuria – maassa kun on todella korkeatasoista osaamista, jota Euroopan kaupalliset välineet eivät ota levittääkseen. Sama ennakkoluulo tuntuu vaivaavan myös muita elämän alueita.

Fine Arts -kvartetti tarjoilee uudella levyllään neljä tyylillisesti hyvinkin erilaista 1900-luvun amerikkalaista jousikvartettoa. Säveltäjistä vain Philip Glass on saanut nimeä myös peräpohjolassa, vaikka kaikki levyn maltillisen modernit teokset ansaitsisivat paikkansa myös täkäläisissä konserttisaleissa. Oppia voitaisiin ottaa myös amerikkalaisesta musiikkielämästä, jonka kaupallisuuden kätköissä elää vahva kvartettiperinne. Levyn yhtyekin on perustettu jo 1946, mikä tuo soittoon mukavaa väriä ja varmuutta.

Helposti lähestyttävää mutta tutustumisen arvoista musiikkia maasta, jonka kulttuurin me luulemme tuntevamme.

Äänen ja tunnelman tähtihetkiä

Christian Gerhaher & Gerold Huber: Franz Schubert: Winterreise (RCA Red Seal)

Tämän arvostelun olisi oikeastaan voinut tehdä jo 78-minuuttisen levyn ensimmäisen kappaleen jälkeen. Lied-kaksikon esityksessä on nimittäin alusta asti sellaista kvaliteettia, että levyn onnistumisesta saattoi olla varma ensimmäisistä sävelistä alkaen. Siksi kustantajakin on innostunut julkaisemaan kokonaisuuden toistamiseen muutaman vuoden sisään.

Baritoni Christian Gerhaherin äänessä on huoliteltua taituruutta ja välitöntä ilmaisuvoimaa, jota tukee mainiosti Gerold Huberin taustalla viihtyvä mutta jännitteitä täynnä oleva pianismi. Tulkinta on itsenäistä muttei liioiteltua, joten kokonaisuus on kauttaaltaan varmaa työtä.

Gerhaherin äänessä huomio kiinnittyy hänen kykyynsä vaihdella ilmaisua intensiivisen tiiviistä avoimeen mutta resonoivaan sointiin ilman, että rekisteri tai äänen voimakkuus rajoittaisivat näitä laulajan vapautta. Vibratokin on käytössä vain silloin kun tulkinta tarvitsee sitä.

Erittäin hieno kaksikko luo harkitun mutta elävän Winterreisen, jonka tunnelmissa teksti huomioidaan tarkasti. Tasapainoinen levy ansaitseekin harrastajien huomion, vaikka hyllyssä ennestään muutama tulkinta olisikin.

Klarinetistimaa-ottelun tuoksinassa

Christopher Rouse: Iscariot, Klarinettikonsertto, Sinfonia nro 1 (Bis)

Pohjoismaiset klarinetistit ovat kisanneet kulmakuntansa herruudesta muutaman vuoden ajan. Kari Kriikun ja Martin Fröstin kisa on sujunut veljellisesti ja suhteellisen tasaväkisesti, mutta Kriikun usein maneeristen teknisten jippojen keskellä on välillä antoisaa palata itse soittimen äärelle – esimerkiksi Fröstin teknisesti taiturillisten ja tyyleiltään monipuolisten levytysten pariin.

Amerikkalainen Christopher Rouse ei säveltänyt konserttoaan Fröstille, mutta kappale sopii silti hyvin herran tyyliin. Sitaatteineen teos ratkoo hyvin nykykonserton ongelmat ja on hyvin väritetty lisä soittimen kirjallisuuteen. Vaikka konsertto ei synkistele, ei Rouse sorru myöskään yleisönsä kosiskeluun vaan keskittyy vahvaan musiikilliseen osaamiseensa.

Rousen sävelkieli on vahvaa, rytmiikka tehokasta ja orkesteritekstuuri vankkaa. Hänen ensimmäinen sinfoniansa tumma sävy tuntuu enteilevän tuhoa tavalla, joka onnistuu yhdistämään sinfonisen perinteen elokuvamusiikilliseen orkestraatioon.

Lopputulos on samalla kertaa ihailtavan ehdotonta ja helposti lähestyttävää musiikkia, jonka esitteleminen on levy-yhtiöltä hieno kulttuuriteko.

Edelleen uudistava säveltäjä

Varèse: Orchestral Works 2 (Naxos)

Edgard Varèse (1883–1965) oli musiikillinen uudistaja, joka on vasta vähitellen saavuttamansa ansaitsemansa aseman musiikin historiassa.

Klassisessa kaanonissa hyvinkin Stravinskyn rinnalle kuuluvan säveltäjän orkesterituotantoa on viimeksi levytetty Puolan radion sinfoniaorkesterin voimin.

Jälki ei vastaa parhaita tulkintoja, esimerkiksi Pierre Boulezin New Yorkin filharmonikkojen kanssa tekemiä äänitteitä, mutta toiseen osaansa edennyt levyprojekti on silti tutustumisen arvoinen uutuus.

Varèsen iskevyys ja energisyys on kapellimestari Christopher Lyndon-Geen käsissä muotoutunut aavistuksen mystiseen suuntaan. Tähän vaikuttaa tosin myös levyn kokonaisuus, johon suurten orkesteriteosten lisäksi kuuluu puhdasta kamarimusiikkia ja jopa Varèsen vähemmän tunnettuja lauluja.

Vahvat rakenteet ja räjähtävyys yhdistyvätkin tällä levyllä jopa impressionistisiin sävyihin. Varèse tuntuu tosiaan imeneen itseensä koko vuosisadan vaihteen tyylit ja jättäneen ainoastaan sarjallisuuden oman musiikillisen kielioppinsa ulkopuolelle. Jälki vakuuttaa ja innostaa uusia säveltäjiä taas tänään, kun musiikki hakee jälleen uutta suuntaa.

Mikko Nortela