Ossi Osteri ja Sysimusta arkipyhä

Ozzy Osbourne kuvattuna Black Sabbathin keikalla Seinäjoen Provinssirockissa 1998. KUVA: TIMO TOIVANEN / LEHTIKUVA

Joel McIver: Sabbath Bloody Sabbath Suom. K. Männistö
(Like 2007. 423 s.)

Heavyrockin epäpyhän kolmiyhteyden muodostavat Black Sabbath, Led Zeppelin ja Deep Purple. Musiikkitoimittaja Joel McIver, aiemmin muun muassa Metallicasta kirjan tehnyt, on ottanut asiakseen koota kansien väliin Sabbathin polveilevasta tarinan. Viime vuonna alkukielellä englanniksi ilmestynyt Sabbath Bloody Sabbath on tuoreeltaan suomennettu, vaikka nimeä ei olekaan.

Raskaan rockin raatajista on tehty kirjoja, jotka alkavat olla yhtä maineikkaita kuin aiheensa. Tällaisia ovat Zeppelin-aiheinen Jumalten vasara tai Mötley Crüe -kirja Törkytehdas. Näiden joukkoon McIverin teoksella ei ole valitettavasti asiaa.

Eri asia, voisiko Sabbathista yhtä mukaansatempaavasti ja johdonmukaisesti kirjoittaakaan. 80-luvun alun jälkeen yhtyeessä on tullut ja mennyt laulajia, muusta jäsenistöstä puhumattakaan. Kun Ozzy Osbournen sooloura lasketaan mukaan, on jäähyväiskiertueita ja comebackeja syntynyt epälukuinen määrä.

Black Sabbathin nimissä julkaistut levyt ovat olleet pitkään niin epätasaisia, että McIverilla ei ole niistä juuri hehkutettavaa. "Yhtyeen poprockia on oikeastaan erittäin tuskallista kuunnella", hän määrittelee kitaristi-säveltäjä Tony Iommin yritykset popularisoida yhtyeen sointia.

Nuoret musiikista kiinnostuneet brittisällit perustavat yhtyeen, tekevät levyn ja lähtevät kiertueelle, tekevät seuraavan levyn ja lähtevät kiertueelle. Tähän tapaan etenee Black Sabbathin saaga. Takahuoneista ei ole kerrottavaksi kovin karmeita tarinoita, analyysiä Black Sabbathin erityisluonteesta ei oikein synny eikä artistien nahkojen sisälle päästä.

Ehkä olen turhan kriittinen, kun satuin lukemaan Sabbath Bloody Sabbathin pohjiksi muutama vuosi sitten ilmestyneen erinomaisen Pat Gilbertin erinomaisen The Clash -kirjan. Siinä rockmusiikin klassisimman tappeluparin, laulajan ja soolokitaristin taistelu kuvattiin erinomaisesti.

Kohtalon tähdet

Lennokkaimmin Joel McIverin kynä kulkee Ozzy Osbournen ja perheensä televisio-uran selvityksessä, mikä nyt ei ole varsinainen ihme. Aika tumpelo kynänkäyttäjä pitäisi olla, jos pimeyden ruhtinaan seikkailuista koirankakan ja mönkijöiden maailmassa ei osaisi hauskasti kirjoittaa.

Tarinassa Tony Iommin silpoutuvista sormenpäistä on oma traagisuutensa, onhan kyse jokaisen soittajan painajaisesta. Kitaristit tietävät tarinasta eri versioita, mutta McIverin Iommin suusta haastatteleman se menee näin.

Iommi oli ottanut vuonna 1965 lopputilin tehtaalta ruvetakseen kokopäivätoimiseksi muusikoksi. Viimeisenä työpäivänä hänen oikean kätensä keskisormi ja nimetön jäivät loukkuun metalliprässiin. Ensimmäiset nivelet menivät melkein kokonaan, kynnet tosin saatiin istutettua paikoilleen.

Elämänuskoa antoi Django Reinhardt, joka sormipuolena kykeni mestarikitaristiksi. Vasenkätinen Iommi yritti ensin oppia soittamaan kitaraa oikeakätisen tyyliin, muttei onnistunut.

Iommi päätyi rakentamaan Fairy-pullosta sulattamastaan muovista ja nahkasta keinotekoiset sormenpäät, joiden kanssa opetteli soittamaan. Tehtävä oli vaikea, kun kitaristille esimerkiksi soolojen kieltenvenytyksissä tärkeä tuntoaisti piti korvata kuulolla.

Iommi laski kitaran virettä puolella sävelaskeleella helpottaakseen sormiinsa tulevaa painetta. Tämä heijastuu nykyisten heavy-yhtyeiden suosimiin, synkeämmin soiviin alavireisiin.

Nykyään Iommi käyttää lasikuituisia sormisuojia, jotka teetättää sairaalassa. Lääkäreiden ehdotuksiin venyttää sorminpäihin uutta ihoa sormien varsista Iommi ei ole suostunut.

Suonna Kononen