Pauli Heikkilä tyhjensi pöytälaatikon

Pauli Heikkilä: Likaiset ja puhtaat runot (Siniplaneetta 2007. 112 s.)

Rockia harrastaneet kolmenelikymppiset miehet saattavat muistaa Pauli Heikkilän 80-luvulta Pahkasian ja Soundin kirjoituksista. Tamperelainen Heikkilä on tällä vuosituhannella viritellyt kirjailijan uraa. Oiva esikoisromaani Hibernaatti ilmestyi 2004. Nyt ilmestyy ensimmäinen oma runokokoelma Likaiset ja puhtaat runot.

Vanhan kustantajanäkemyksen mukaan runoilijan esikoisteos on välttämätön paha. Debyytti puhdistaa pöytälaatikon paineet ja esittelee parhaan siihenastisen. Vasta puhtaalta pöydältä kirjoitetut myöhemmät kokoelmat kertovat runoilijanlaadun mahdollisuudesta kestävyydestä.

Heikkilä ei peittele, että Likaisissa ja puhtaissa runoissa on hyvinkin vanhaa, toisaalta hyvinkin uutta tekstiä. Usea pätkä on pelastunut unohdukselta jollekin lipareelle kirjoitettuna:

"Kassakuitti on paras tekstinkäsittelijä. Muistikirjat kirjoitan heti täyteen."

Sillisalaattimaisuudelta ei tällä metodilla voi välttyä. Lippusten sarjana ajatus ja katsantokanta vähän poukkoilevat.

Huutavan
ääni korvassa

Pauli Heikkilän oma runoilijanääni on kuitenkin jo määriteltävissä. Heikkilän runoissa maailmaa tarkastelee hieman syrjäänvetäytyvä hahmo, joka ei lähde muiden riekuntaan mukaan, vaan pikemminkin kiemurrellen kelailee, että mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.

Parhaimmillaan Heikkilä kiteyttää nasakasti, brittiläisen kuivasti:

"Kuinka helvetissä sitä voi olla yksinäinen kun on a) vaimo b) lapset c) ystäviä."

"Mistään ei ole koskaan ollut mitään muuta kuin haittaa."

Välillä syntyy vähemmän yllättävää aforistiikkaa: "Vain murskatut kivet tuottavat öljyä."

Välillä kielellä leikkiminenkin on hieman mukanokkelaa, "huutavan ääni korvassa"-tyyppistä.

Matkarunojen sarja on mukava. Sitä ovat inspiroineet svengaavat ja boheemit paikat, joissa suuret rock-ikäluokat tykkäävät käydä, Berliini, Praha, Lontoo ja Pariisin Pere-Lachaise.

SUONNA KONONEN