Markus Werner: Vyöry (Suom. Raija Nylander Atena 2007. 176 s.)
Sveitsiläisen Markus Wernerin ( s. 1944 ) seitsemäs romaani ja ensimmäinen suomennettu teos, Vyöry, on kirjanmittainen vuoropuhelu, joka pitää lukijansa tiukasti otteessaan. Kaksi ennestään toisilleen tuntematonta miestä tapaa ravintolan terassilla ja aloittaa dialogin, jolle ei tunnu loppua tulevan. Yleisluonteisista asioista siirrytään vähän kerrassaan yhä intiimimpään keskusteluun, jossa naiskokemukset näyttelevät pääosaa.
Nuorehko asianajaja Clarin ja häntä parikymmentä vuotta vanhempi Loos tuntevat ikäerostaan huolimatta melkoista hengenheimolaisuutta varsinkin kun molempien etunimi on Thomas. Keskustelu ryöpsähtelee viinin voimalla yhteenkuuluvuuden tunteesta mitä jyrkimpiin mielipide-eroihin saakka. Sanallisen odysseian varrella kohdataan yksityiskohtia ja ristiriitaisuuksia, joista varsinkin Clarin saa aiheen pelottaviinkin epäilyksiin: Onko pöydän toisella puolella istuva mies sittenkään nimeltään Loos, ja onko hän opettaja, niin kuin väittää olevansa. Väijyykö jossain taustalla henkirikos vai ei?
Vaikka kyseessä ei ole tavallinen rikosromaani, niin jännitys tiivistyy loppua kohti kihelmöiväksi. Viimeisellä sivuilla Loos on kadonnut, mutta dialogi jatkuu yhä kiehtovana Thomas Clarin ja kuvioihin yllättäen ilmaantuneen Evan kesken.
Kirjan takakannen teksti väittää, että ”Vyöry kasvaa vähäliikkeisestä terassikeskustelusta jännittäväksi romaaniksi, joka on pakko lukea saman tien uudestaan”. Mielestäni uudelleenlukemispakon sanelee se, että kirjailija on onnistunut sekoittamaan juonen moniväriset langat sotkuiseksi vyyhdiksi; siitä ei yhdellä lukukerralla saa syntymään kunnon kerää. Tämä ei ole negatiivista kritiikkiä, vaan päinvastoin asetelma muodostuu tosi mielenkiintoiseksi.
Varaa, hyvä lukija, Vyöryn lukemiseen runsaasti aikaa ja rauhallinen ympäristö. Romaania ei niin vain lukaista pätkinä silloin tällöin.
Pertti Ehrnrooth