Uskallus kaiken uhalla

Runoilija Johanna Venho.

Eija Komu

Runot

Johanna Venho

Tässä on valo

WSOY 2009, 65 s.

Marianna Kurtto

Maisemasta läpi

WSOY 2009, 69 s.

Valo oli Johanna Venhon tärkeä motiivi jo esikoisrunoteoksessa Postia Saturnukseen (1998). Tuolloin valo näyttäytyi terävänä, paljastavana ja armottomana, mutta myöhemmin se alkoi kantaa toivon erilaisia merkityksiä. Tässä on valo -teoksen tekstissä valo on myös erisnimi, sillä ”…hän on läpinäkyvä lapsi, hän on reunoista repaleinen…”.

Yhtä juhlaa (2006) haki äitiyden arjen kaikupohjaa muun muassa suomalaisesta kansanrunoudesta. Teoksen mottokin oli peräisin kiteeläiseltä kansanparantajalta. Tässä on valo upottaa teoksen lopussa luetteloitujen lainausten lisäksi tekstiinsä J. H. Erkkoa, Immi Helléniä, Eino Leinoa ja Uuno Kailasta.

Tällä kertaa Johanna Venho keskittyy äidin ja lapsen vähittäiseen eriytymiseen. Ero osoittautuu näennäiseksi, vaikkei ”sisäisen lapsen” kaltaisiin kliseisiin tarvitsekaan turvautua.

Aikuinen kulkee lapsen rinnalla, mutta samalla hän kantaa lapsen mahdollisuuksia itsessään. Se vaatii rohkeaa heittäytymistä ja lapsen esimerkin seuraamista:” …katson Valoa joka piirtää maailmassa täydellä kädellä, piirtää vaikka kuinka pelkää”. Näin runoteos pohtii myös kirjoittamisen mahdollisuuksia, sisäisten esteiden voittamista.

Väistämätön on myös runominän tietoisuus siitä, ettei voi olla ”kohtaamista josta ei jäisi mustelmaa”. Personoinnit kantavat ekologista huolta. Niissä ”maan selkää särkee / ja nenä vuotaa”. Etenkin proosarunot lujittavat kokonaisuuden kiinteäksi ja pakottomaksi.

Pohjaton suru

Marianna Kurton toinen runoteos Maisemasta läpi jatkaa Eksyneitten valtakunnan (2006) surrealismia. Lauseenjäsenet ja sanaluokat vaihtavat tehtäviään, ja tuloksena on yllättäviä näkökulmia.

Verbien taivuttelu on kekseliästä: ”En voi peruuttaa elämää, en mataa.” Omintakeinen kieli ei umpioidu eikä snobbaile itsetarkoituksellisuudella. Tosin muutamat typografiset kikkailut ja liian ilmeiset sanaleikit eivät avarra merkityksiä.

Proosaruno on Kurton vahvinta aluetta. Pohjaton suru kerrostuu myös mystiikaksi Mirkka Rekolan tapaan: ”Pimeys, joka minua tarvitsee, on kerran ollut valo.”

Kivisymboliikka viittaa ehkä liikaakin Rekolan suuntaan paradokseineen kaikkineen: ”Ja kun nukuit, sait avata silmät. Renkaita: kuin heittäisit kiven veteen, lakkaisit hengittämästä. Kivellä on syvä muisti.”

Tragikomiikka on sukua Sirkka Turkan kulmikkaalle raisuudelle: ”Enkä puhu vertauksin: seinään iskee konkreettinen pää.”

Kurton lyriikan komeutta hienot esikuvat eivät tietenkään vähennä.

Jo yksistään Venhon ja Kurton teosten perusteella suomalaisella proosarunolla ei näyttäisi tänäkään vuonna olevan mitään hätää.