Kielivyöryn tulva

Mikko Rimminen: Pölkky (Teos 2007. 384 s.)

Vaikka runoilijana kannuksensa hankkineen Mikko Rimmisen ylistetty proosaesikoinen Pussikaljaromaani (2004) oli sekin kielellisesti hulppea runsaudensarvi, voi kiitoksen korottaa Pölkyn yhteydessä jo toiseen potenssiin: näin monimuotoista teosta ei voi nimensä väärtiksi moittia.

Monimuotoisuus kasvaa yksinkertaiselta pohjalta. Nimettömäksi jäävä päähenkilö muuttaa helsinkiläisen luistinradan viereiseen parakkiin radan uutena hoitajana. Sympaattisen nahjuksen erakoitumiskierre loivenee, kun mies tutustuu lähipuiston juopporemmissä huitelevaan Vänätyiseen. Tämä taas on ynseää taiteilija Perusmäkeä rullatuolissa työntävän hyväsydämisen Annin hulttiosulho – ja kertojan inhokki. Onhan Vänätyinen paitsi etova sovinisti myös este sille romanttiselle värinälle, jota kertoja yrittää päähenkilön ja Annin välille viritellä.

Sydäntantereen tutinoista huolimatta ulkonaiset tapahtumat ovat vähissä ennen kirjan loppuneljännestä. Siispä tunnontarkalle kertojalle jää tilaa pyydystellä vähäpuheista päähenkilöä sanaiseen haaviinsa, jonka seulamaisuutta ei tiuhakaan arvailu saata tilkitä.

Rikkaimman saaliin naaraakin lukija. Kertoja kun turvaa kiipelissään sepittelyyn, jolle kaikki kelpaa kimmokkeeksi. Niinpä hämärässä istuvien juoppokaksosten pimeät silmät eivät tuijotakaan hämärinä ja pimeinä vaan tapittavat ”kuin kauhea, ilkikurinen pasteija”, sumu ei niinkään verhoa junanvaunuja kuin saa ne näyttämään ”kuumehoureisilta huovutustaidonnäytteiltä”, eivätkä kunnan virkamiehet miellytä naamojensa ”päsmärteisyydellä”.

Lopputulos on itseironisoituva yritys kertomukseksi, lukijaystävällinen antiromaani, jossa kuulas lyyrisyys ja muljuvat metaforat kulkevat rinta rinnan patenttikelpoisten uudissanojen ja virnistelevän kapulakielen kanssa.

Rimmisen kieli on sitä omintakeista lajia, joka kukkii kerran vuosikymmenessä: jos Kari Hotakaista joskus kutsuttiin Suomen parhaan lauseen haltijaksi, voi vailla mestauspölkyn uhkaa väittää, että viimeistään nyt on syytä mantteloida Rimminen mestariksi sellaisen virkkeen saralla, jolle mikään ei ole liian pientä ollakseen mittavan ihmetyksen aihe.

Hannu Mutanen