Valmiiksi pyyhityt pyllyt

VÄLITILINPÄÄTÖS Turun runoliikkeen näkyvimpiin hahmoihin nousseen Tapani Kinnusen kuusi vanhaa ja yksi uusi runokokoelma on julkaistu yksissä kansissa.

TAPANI KINNUNEN

Amerikkalainen parranajo –

Runot 1994–2009

Savukeidas 2009, 276 s.

Katkelma Tapani Kinnusen koottujen nimirunosta kertoo, paitsi Amerikkalaisesta parranajosta, tekijän suhteesta runouteen: ”Tunnen terävän veitsen / liikkuvan kurkullani, / tämä on kuin seksiä.”

Tapani Kinnusen kurkusta on pulpunnut maailmaa havainnoksi preparoivia säkeitä jo 15 vuotta. Armottoman lavarunoilijan kirjat ovat olleet aluksi omakustanteita, sitten pienkustantamoiden liki pienpainatteita, mutta nyt koko tähänastinen poeettinen latinki on pakattu yksiin kansiin.

Kulttuurityöstä vastaa Savukeidas, turkulainen kustantamo, jonka Jarkko Laine nosti lopunaikoinaan Suomen 2000-luvun runouden kirkkaimmaksi käsikassaraksi.

Tapani Kinnunen on maailman paras Joensuussa syntynyt runoilija, ei kehno ilman maakuntasarjan tasoituksiakaan.

Amerikkalaista parranajoa alkuperäiskokoelmien kanssa rinnan lukiessa vaikutuksen tekee se, että Kinnunen ei ole muuttanut riviäkään. Yhden ainoan sanan muutoksen löysin: ”Enostone”, entinen Kinnus-kustantamo on yhdessä omaelämäkerrallisessa runossa muuntunut ymmärrettävämmäksi sanaksi ”Kustantaja”.

Maailma on täynnä hölinää, mutta Kinnunen on tehnyt alusta asti valmista jälkeä. Kokoelmat ovat putkahtaneet ulos parin–kolmen vuoden välein, ajan kanssa mietittyinä. Kinnunen pyyhkii itse runojensa pyllyt, kriitikon ei tarvitse.

Seksiä ja Bloody Mary

Ensimmäisessä kokoelmassaan Nauru pimeästä huoneesta (1994) Tapani Kinnunen marssitti näyttämölle nuoren miehen, ryypiskelijän ja ihmettelijän, joka ei vielä ollut kovin aggressiivinen. Tupakoiva munkki (1996) jatkoi itsevarmemmin esikoisen linjoilla.

Show Time (1998) tihkuu seksiä. Minä ei mekkaloi itsestään koko ajan – Eduard Hopperin maalaukset mieleentuova Realismia on yksi Kinnusen hienoimmista snapshoteista: ”Yksinäiset sunnuntaimiehet / ruokabaarin pöydässä / savukkeet suussa / maksakastiketta takilla / eivät puhu / eivät pussaa / kuolevat / kun kuolevat”

Alaskan runot (2001) antaa tilaa perherunoille ja pidemmille tunnelmoinneille. Alkuperäisen Pyhän kankkusen (2004) loppuun liitettyä Bloody Mary -reseptiä ei ole mahdutettu koottuihin, joten painetaan se tähän: 5 cl votkaa, 10 cl tomaattimehua, suolaa, pippuria, Tabascoa, Worcestershire-kastiketta, 1 kpl varsiselleriä, jäitä.

Se on ruokaisa drinkki, joka kannattaa tilata, jos juomiseltaan ei ole ennättänyt syödä, kuten Tuomari Nurmio aikoinaan asiantuntevasti totesi.

Kipinä jäi

Englantilaisessa keittiössä (2007) Kinnunen jatkoi aiheidensa synteesiä. Kinnusen runojen minä on Kinnusen näköinen mies, joka tykkää jalkapallosta ja dokaamisesta missä runoudesta. Perhe, päivätyö ja waltarimaisen levoton mieli eivät sulje toisiaan pois:

”Olen kotona kiskoilla, / irti perheestä ja kirjastotyöstä, / hengitän asemahallin tuoksua, / katselen kelloa jonka viisarit / värähtelevät”

Kipinä jäi, niinikään Englantilaisessa keittiössä, on yksi suosikki-Kinnusiani. Jos taiteilijoiden lapsuusmuistelu on usein hölsää, tiivistää Kinnunen muutamaan riviin lepattavia, hankalasti sanoiksi puettavia tunteita:

”Vanhempani olivat vuorotyössä. / Olin paljon yksin kotona. / Haaveilin kirjailijan ammatista / ja uima-allasbileistä. / Amerikassa soitettiin rockia. / Rantakylässä rakennettiin unelmia / betonista, lastulevystä ja / teräsvillasta.”

Ei voi kuin ihailla. Taitamattomampi olisi tarvinnut ison kasan adjektiiveja, eikä silti olisi päässyt perille.

Kinnusen muistelussa ei ole kyse halvasta nostalgiasta. Kuten hän kirjoitti Alaskan runoissa: ”En koskaan kaipaa mitään paskoja aikoja.” Hupaisa yhteensattuma on, että tässä Kahvilla Zen Caféssa -runossa Kinnunen muistelee yhteistä nuoruuttaan Samuli Putron kanssa, jolloin kumpikaan ei ollut vielä tunnettu, ja että tämänpäiväisessä Karjalaisessa sekä Putro että Kinnunen ovat tahoillaan esillä.

Kinnunen on puristanut Amerikkalaisen parranajon loppuun uuden ytimekkään runosarjan. Siinäkin on muistelevaa välitilinpäätöksen makua, kuten taiteilijoiden elinaikanaan työstämien koottujen tai valikoitujen teosten kanssa usein on.

”En harmittele / jos kuolen. / 46 vuotta on / korkea ikä / runoilijalle.”

SUONNA KONONEN