Back

Olli Sorjonen

Ajatuksia elämän kahdesta suolasta: ruuanlaitosta ja kulttuurista.

Sähköposti: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Kalenteri Kalenteri

Kankaisia kyrpiä, hypnoottisia videomaisemia, huonoa kesäteatteria, maalausta ja valokuvaa.

Suomen merkittävin kuvataidepalkinto Ars Fennica jaetaan piakkoin 21. kerran. Ehdokkaiden näyttely on parhaillaan esillä Helsingin Kiasmassa.
Palkinnon suuruus on 40 000 euroa ja sen jakaa Henna ja Pertti Niemistön Kuvataidesäätiö.
Tänä vuonna ehdolla on kolme taiteilijaa ja kaksi taiteilijaparia. Palkinnosta kisaavat Pauliina Turakka Purhonen, Riitta Ikonen, Leena Nio sekä taiteilijaparit IC-98 ja Tellervo Kalleinen & Oliver Kochta-Kalleinen.

Ars Fennican tulee voittamaan tänä vuonna Pauliina Turakka Purhonen.
Hänen kangasveistoksensa ja nukkeasetelmansa ovat kerrassaan mahtavia, niissä maistuu elämä.
Turakka Purhosen teoksissa ei ole tietoakaan aivan liian suurta osaa nykytaiteesta ja varsinkin käsitetaiteesta leimaavasta kylmyydestä, etäisyydestä ja älyllisestä harhailusta.
Nukkeasetelmat huutavat: Katso, tämä on elämää! Teknisesti taidokkaasti tehdyissä kangasveistoksissa yhdistyvät ylhäinen ja alhainen, uskonto ja arki, seksuaalisuus ja pelot, viattomuus ja synti.
Silti lopputulos onnistuu olemaan ahdistavan sijaan myötäelävä ja humoristinenkin. Paikoin meininki on rujoa ja rumaa, mutta niinhän se menee.
Turakka Purhosen teokset ovat nyt jäsentyneempiä ja tehokkaampia kuin Retretissä vuonna 2012. Uskonto on antanut tilaa arjelle.
Teknisesti Turakka Purhonen on uranuurtaja ja vie tekstiilitaidetta huikeisiin ulottuvuuksiin.

Toinen vahva voittajaehdokas on taiteilijapari IC-98, jonka omalaatuiset videot ovat keränneet laajalti kehuja taidemaailmassa. Ja syystäkin.
Vaikka varsinkin pitkäkestoisten videoteosten katsominen näyttely-ympäristössä on työlästä ja ainakin itselleni vierasta, imee Abendland (II: The Place That Was Promised) -teos katsojan sellaiseen tilaan, että aika ja paikka unohtuvat. Parasta video/multimediataidetta miesmuistiin.
”IC 98 sekoittaa käsitetaiteen hyödyntämän kielen läpitunkevuuden julkiseen tilaan soluttautuvaan paikkasidonnaiseen taiteeseen ja ymmärtää yhteiskunnallisten rakenteiden fantasmaattisuuden yhteydet historiaan,” toteaa dosentti Hanna Johansson kaksikon esittelytekstissä.
Esittelyteksti ansaitsisi sekin jonkin sortin nykytaidepalkinnon.
Oli miten oli, Patrik Söderlundin ja Visa Suonpään puun hidasta muodonmuutosta pinnan tasolla kuvaava 19 minuuttinen video komeine äänimaisemineen puhuttelee sekä esteettisesti, älyllisesti että tunnetasolla.

Huonoja eivät ole Leena Nio ja Riitta Ikonenkaan.
Nio on näyttelyn ainoa maalari (Pauliina Turakka Purhonen toki on maalari, mutta näyttelyteokset ovat kangasveistoksia.).
Nio maalaa paksua kerrosta, josta raaputtaa kerroksia pois. Lisäämisen ja poistamisen tematiikkaa siis.
Pinta ei ole sitä miltä näyttää. Nion taitavat ja mielenkiintoiset teokset tuppaavat kuitenkin jäämään muotoleikin, joskin hyvin tasokkaan sellaisen tasolle.
Riitta Ikosen valokuvissa parasta on kuvattujen ihmisten katse. Ihminen on maisemassa ja katsoo useissa teoksista intensiivisesti suoraan kuvaajaan ja sitä kautta katsojaan.
Ikonen on pukenut mallinsa luonnon elementteihin, kuten oksakruunuihin.
Tehokas keino parissa kuvassa, mutta ehkä hivenen tarpeetonta ihminen-luonto-tematiikan alleviivausta. Estetiikaltaan kuvat ovat hyvin lähellä mainoskuvastoa.

Taiteilijapari Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen neliosainen Archipelago Science Fiction -videoteos on hyvästä ideastaan ja mielenkiintoisesta - ja hyvin muodikkaasta - toteutuksestaan huolimatta lähinnä kiusaannuttavaa kesäteatteritasoa. Tai ainakin sen kolmen minuutin perusteella, jonka pystyin katsomaan.
Tässä teoksessa toteutus, ei lopputulos, onkin tärkeintä. Teosta varten on haastateltu noin sataa Turun saariston asukasta ja kysytty heidän näkemystään siitä, miltä saaristo näyttää sadan vuoden kuluttua.
Saaristolaiset myös näyttelevät itse kaikki roolit näissä videoiksi jalostuneissa visioissa.
”Taiteilijan rooli on laittaa alulle, lanseerata kysymys, määritellä yhteistyön puitteet ja luotsata hanketta eteenpäin,” summaa Ihme-nykytaidefestivaalin toiminnanjohtaja Paula Toppila teoksen esittelytekstissä.
Pätevää taidetta vai yhteisöpuuhastelua, sen päättäköön jokainen omalla kohdallaan.

Vaikka Ars Fennica on leimallisesti suomalainen kuvataidepalkinto, on se sitä hyvin kansainvälisesti.
Valtaosa vuosien mittaan ehdolla olleista ja palkituista taiteilijoista on toki ollut suomalaisia, mutta mukaan mahtuu myös ulkomaalaisia taiteilijoita.
Viime vuonna potin korjasi tanskalainen Jeppe Hein. Kaikkiaan palkinto on mennyt ulkomaille kuusi kertaa.
Tätä merkityksellisempää on, että palkinnon saajan päättää joka vuosi kansainvälinen taidemaailman asiantuntija. Tänä vuonna valinnan tekee turkkilainen nykytaiteen kuraattori Vasif Kortun.
Se, että varsinaisen voittajan valitsee suomalaisen esiraadin valintojen jälkeen ulkomaalainen asiantuntija lisää perspektiiviä. Viimeinen katse tulee ulkopuolelta, ei kotikentältä.
Merkittävää on myös se, että palkintoa ei jaeta pelkän näyttelyn perusteella, vaan asiantuntija käy aina myös keskusteluja taiteilijoiden kanssa.

Turkkilainen Vasif Kortun oli jakamassa Turner-taidepalkintoa vuonna 2011, jolloin palkinnon voitti Martin Boycen minimalistinen, abstrahoidun tyylikäs installaatio Do Words Have Voices.
Jos linja pitää, on IC-98 vahvoilla. Saas nähdä, ovatko Pauliina Turakka Purhosen väkevän seksuaaliset nuket liikaa Kortunille.

Ars Fennica 2014 Kiasmassa 20. huhtikuuta saakka. Voittaja kerrotaan näyttelyn aikana.

(Julkaistu Karjalaisessa 25. helmikuuta 2014.)

Kaikki alkoi avokadopastasta. Tai ainakin silloin kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota ilmiöön.
Sosiaalisen median rummutus oli avokadopastan kohdalla niin kovaa, että se vaikutti suomalaisten ostotottumuksiin. Avokadot ja limet loppuivat kaupanhyllyiltä kesken, kun kaikki suomalaiset Inarista Naantaliin halusivat kokeilla tätä ruokaa. Tuskinpa Jaakko Kolmosen reseptit aikanaan tyhjensivät Osuuskaupan hyllyt.

Saman ilmiön on aiheuttanut sittemmin parikin kertaa kokki Henri Alén, ensin munakkaallaan ja uppomunareseptillään, sen jälkeen tomaattikastikkeellaan ja uunipossullaan.
Tomaattimurskan myynti räjähti käsiin ja hyllyt notkuivat jälleen tyhjyyttään. Jossain kaupoissa uunipossuohjeita printtailtiin luettavaksi sianlihapakettien viereen.

Miksi juuri näistä resepteistä tuli niin suosittuja? Keksittiinkö niissä pyörä uudelleen, eikö kukaan ollut kuullut avokadosta tai ylikypsästä possusta aiemmin?
Ei keksitty ja oli kuultu. Avokadopastan perustana ovat tuoreet yrtit, valkosipuli, juusto ja oikeaoppisesti keitetty pasta eli melko normaali italialainen kattaus. Alénin somesoosia perinteisempää tapaa tehdä tomaattikastike saa puolestaan etsiä. Hyviä, jopa loistavia reseptejä siis, mutta ei varsinaisesti mitään uutta auringon alla. Reseptit sinällään eivät siis käy selitykseksi aivan näin hurjalle suosiolle.
Gullichsenien avokadopastan resepti ilmestyi alun perin heidän Safkaa-keittokirjassaan ja Alénin reseptejä vastaavia ohjeita ovat keittokirjat pullollaan. Miksi ruokakirjojen reseptit eivät luoneet ilmiötä, vaan vasta sosiaalinen media?

Epäilen, että resepti on uskottavampi ja helpommin lähestyttävä, kun sen lukee tutun blogista tai facebookista tai parhaimmillaan jopa kokin itsensä tviittaamana.
Reseptiin syntyy henkilökohtainen suhde, johon ruokakirja komeine ja lavastettuine kuvineen ei yllä. Lukija samaistuu tekijään. Tarpeeksi alkuvauhtia saatuaan ilmiötä ei sitten enää pysäytäkään mikään. Kaikki haluavat olla mukana muoti-ilmiössä ja ennen kaikkea näyttää sen sosiaalisessa mediassa.

Tällaista luontaista vastarannan kiiskeä kaikki mahdolliset joukkoilmiöt ja massahysteria yököttävät, mutta jos Henri Alén ja Gullichsenit saavat somehiteillään ihmiset kiinnostumaan hyvästä ruuasta, on kai nurinat nieltävä.
Ja totta kai ruokakirjoittajana olen myös kateellinen. On se myönnettävä.    
 

13.12.2013 12:35

Vuoden 2013 parhaat

En normaalisti tee listauksia siitä, mitkä kirjat, levyt tai elokuvat ovat olleet kuluneen vuoden parhaita.
Syynä tähän on se, että en yleensä loppuvuodesta enää muista, mitä olen sinä vuonna katsonut, lukenut tai kuullut saati, että olisin varma, että kyseiset tuotokset on julkaistu kuluvana vuonna.
Tässäpä kuitenkin poikkeus sääntöön, eli pari sattumanvaraista kulttuurilistausta ilman sen kummempia perusteita.

Vuoden 2013 parhaat kotimaiset levyt:
1. Minä ja Ville Ahonen - Mia.
2. Solonen ja Kosola - Kolmetoista kertaa kovempi ku kukaan.
3. Risto - II.

Vuoden 2013 parhaat elokuvat:
1. Kotimaisista Pirjo Honkasalon Betoniyö.
2. Ulkomaisista Paul Thomas Andersonin The Master (maailman ensi-ilta oli jo vuonna 2012, mutta Suomessa 2013.).
3. Dokumenteista Mika Ronkaisen Laulu koti-ikävästä.

Vuoden 2013 parhaat kirjat (tähän listaan toivon joulupukin tuomisten vielä vaikuttavan):
1. Karl Ove Knausgård - Taisteluni - kolmas kirja.
2. Markku Envall - Vastassa kulman takana.
3. Niina Miettinen - Israel-tyttö.

Yksi vuoden puhutuimmista elokuvista on Alfonso Cuarónin ohjaama Gravity.
Sandra Bullockin tähdittämässä elokuvassa ollaan avaruudessa. Cuarónin avaruus ei ole mikään seikkailupuisto Star Trek ja Wars -tyyliin, vaan armoton erämaa.

Elokuva ei ole kuitenkaan noussut yhdeksi vuoden puhutuimmaksi sen juonen takia, joka onkin hyvin yksioikoinen selviytymistarina, jota ryyditetään viidenpennin kasvutarinalla ja kolmenpennin symboliikalla.

Elokuvasta tekee merkittävän sen visuaalinen vaikuttavuus, jota korostetaan komealla musiikilla.Gravity onkin ensimmäinen suuren kokoluokan elokuva, jossa 3d-tekniikka on oleellinen - ja onnistunut - osa elokuvan ilmaisua, ei pelkkä temppu, jossa katsojan kasvoille viskotaan nuolia tai muuta roinaa.

Gravityssä katsoja liimautuu penkkiin toinen toistaan huikeampien näkymien avautuessa silmien edessä. Varsinkin kun kamera siirtyy Bullockin avaruuskypärän sisään ja näemme saman mitä hän, on illuusio elokuvan sisällä olemisesta aivan ennen kokemattomalla tasolla.
Voi vain arvailla, että tältäkö se on tuntunut 1800-luvun lopulla, kun on nähnyt  Lumièren veljesten lyhytelokuvan ja luullut junan kiitävän ulos valkokankaalta.
Gravityn kuvat ovat kauniita, mutta myös ahdistavia. Avaruuden äärettömyys on kouriintuntuvaa ja Cuarón osaa luoda todella intensiivisen tunnelman hyvin suoraviivaisesti etenevään tarinaan.

Tekniikka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Cuarón hallitsee nyt tekniikan mestarillisesti, vielä kun tarina saataisiin hänen aiemman tuotoksensa Ihmisen pojat -elokuvan tasolle, olisi luvassa jotain aivan erikoislaatuista.

Lehtien kulttuurisivuja dominoivat arvioiden saralla kirjakritiikit. Ne ovat usein pääjuttumittaisia tai pakettina siten, että pääjuttuna on kirjailijan haastattelu ja siinä vieressä pienempänä juttuna arvio. Lisäksi lyhyempiä kirja-arvioita on lehtiemme sivuilla päivittäin. Toisin on uutuuslevyjen kohdalla. Arvioita on silloin tällöin ja ne tuppaavat olemaan vain parinsadan merkin mittaisia tumppeja. Vain hyvin harvoin yhden uutuuslevyn arvio on kulttuurisivun pääjuttuna ja vieläpä isolla kuvalla.

Miksi on näin? Onko musiikki vähempiarvoista kuin kirjallisuus? Vai onko kyse siitä, että konsertit nähdään musiikin ensisijaisena julkaisualustana ja äänilevyt ovat jotain toissijaista?

En sinällään valita, sillä luen kirja-arvioita mielelläni, kunhan ihmettelen vain. Ihmetystä lisää se, että kuluttaja kuuntelee ostamiaan levyjä parhaimmillaan satoja tai jopa tuhansia kertoja, mutta harva meistä lukee hyvääkään kirjaa useammin kuin pari kertaa. Nähdäänkö hyvän kirjan historiallinen elinkaari sitten sen painoarvon oikeuttajana? Luemme edelleen kirjoja, jotka on kirjoitettu ennen ajanlaskumme alkua, joten äänilevyjen historia on tässä suhteessa melko nuori. Vai vieläkö vanha korkeakulttuuri vastaan populaarikulttuuri jaottelu on voimissaan? Onko kirjallisuus jotain suurten ajattelijoiden loihtimaa ylimaallista nannaa ja äänilevyt vain jotain parrakkaiden hippien rämpyttelyä? Vai onko levyarvioiden lyhyisiin mittoihin syynä se, että levyjä julkaistaan ja lähetetään virallisia ja epävirallisia reittejä pitkin toimituksiin aivan tolkuton määrä?

Paljon kysymyksiä tuli esitettyä, mutta vastauksia en osaa sanoa, kunhan mietin vain.  

Sivu 1 / 4