Back

Olli Sorjonen

Ajatuksia elämän kahdesta suolasta: ruuanlaitosta ja kulttuurista.

Sähköposti: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Kalenteri Kalenteri

Sain kesälomamatkalla Ilomantsiin kokea henkilökohtaisesti suomalaisen alkoholipolitiikan järjettömyyden.
Halusimme tutustua Hermannin viinitilan tuotteisiin. Suuntasimme siis tehtaanmyymälään. Siellä selvisi, että pulloja voi kyllä sieltä ostaa, mutta tuotteita siellä ei voi maistella.
Emme halunneet ostaa sikaa säkissä, joten matka jatkui vähän matkan päähän vanhaan vesitorniin, jonka huipulle on rakennettu oikein idyllinen kahvila-ravintola, jossa Hermannin viinejä sai maistella.
Olisimme ostaneet sieltä pullonkin mukaan, mutta eihän ravintolasta viinaa ulos saa myydä, ei tietenkään. Joten takaisin tehtaanmyymälän. Älykästä. Kuinkahan monta euroa jää yrittäjältä saamatta, kun ihmiset kyllästyvät turhanaikaiseen venkoiluun?

Samaan aikaan kanssamme myymälässä asioinut, ilmeisesti keskieurooppalainen turisti kyseli, voisiko hän tilata tuotetta kotiinsa reilumminkin, mutta vastaus oli suomalaisen alkoholipolitiikan linjan mukainen tiukka ei. Lähettäminen onnistuisi vain, jos kyseisellä henkilöllä olisi yritys, joka tilauksen tekisi. On se kiva olla yrittäjä Suomessa, kun ei saa edes omaa tuotettaan myydä.

Valamossa tehdään nykyään viskiä, mutta tietenkään sitä ei sen valmistuttua saa Valamossa myydä. Uskovatko lainsäätäjät todella, että Valamon varmastikin superkallis viski ja Ilomantsiin kukkarolle käyvä kultahippukuohari ajavat Suomen nuorison alkoholismin poluille? Ei niitä alkoholin tuomia sosiaalisia haittoja voiteta kiusaamalla pienyrittäjiä.
Vai olisiko sittenkin niin, että valtio suojelee vain mustasukkaisesti omaa viinamonopoliaan Alkoa? Oli miten oli, ei touhussa ole järjen häivää.

Suomalainen juomakulttuuri voi hyvin

Suomalainen juomakulttuuri monimuotoistuu hyvää vauhtia, vaikka valtion alkoholipoliitiikka on sekaisin kuin seinäkello.
Välillä tuntuu, että valtio oikein pyrkii ohjaamaan suomalaisten alkoholinkäyttöä tuhoisaan suuntaan. Tästä huolimatta Suomessa panostetaan aiempaa enemmän juomien laatuun, ei määrään. Tai ainakin alati kasvava harrastajien joukko tekee näin. Erilaiset juomienmaistelutilaisuudet ovat suosittuja, kuohuviinin ja shampanjan myynti kasvaa, pienpanimoita syntyy kuin sieniä sateella ja niin edelleen.

Nyt sekä suomalainen viski että pienpanimokulttuuri ovat saaneet myös omat kirjansa.
Suomalainen viski ja viskikulttuuri -kirja perkaa ansiokkaasti sekä suomalaista viskikulttuuria että viskien maailmaa noin yleisesti. Toinen kirjoittajista, Mikko Honkanen on muuten Joensuun omia poikia.

Tuore Suomalaiset pienpanimot -kirja listaa puolestaan ansiokkaasti kotimaisen panimokulttuurin nykytilan sekä historian. Kirjassa esitellään kaikkiaan 37 suomalaista pienpanimoa, mukana tietysti myös VO Brewery Kiteeltä. Valitettavasti kirjan kuvamateriaali on hyvin heittelevää loistavasta kaameaan, mutta asiasisältö on pääosin kunnossa.
Molemmat kirjat ovat suositeltavaa kesälukemista kaikille juomakulttuurista kiinnostuneille ja sopivat tyyliltään niin aloittelijoille kuin alan harrastajillekin.

Kirjoitin lehdessä 13. huhtikuuta Joensuun pikaruokavalikoimasta.
Epäilin jutussa muun muassa, että toisin kuin Helsingistä, ei Joensuusta saa huolella itse tehtyä kebabia, vaan että täällä käytetään ainoastaan tukun valmislihaa.

Ilokseni olin väärässä.
Pizza Express & Cafe tekee kebablihansa itse. Oma suosikkini kyseisestä paikasta on juustoleipäkebab. Pehmeän leipälätkän sisään on leivottu juustoa ja lätty on kuorrutettu lihalla, kasviksilla ja kastikkeilla. Raskasta mutta maukasta.
Myös Heinosen Leipomon Kanervalan kahvilasta saa itse tehtyä kebab-lihaa. Hulluntuhti-nimellä kulkevan rapean focaccia-leivän väliin tulee itse valmistetun luomunautalastun lisäksi maukasta soosia, juustoa ja tomaattia ja salaattia. Heinosen leipomon leipää voi jo kutsua hyvällä omallatunnolla fine diningin pikaruoaksi.

Toivottavasti suuntaus luopua halvoista raaka-aineista tehdyistä bulkkikebabeista ja -pitsoista jatkuu. Kuluttaja on tässäkin avainasemassa. Ei se hinta, vaan se laatu.
Ja jos joku löytää Joensuusta hyvän hodaripaikan, niin välitön ilmianto.

Kankaisia kyrpiä, hypnoottisia videomaisemia, huonoa kesäteatteria, maalausta ja valokuvaa.

Suomen merkittävin kuvataidepalkinto Ars Fennica jaetaan piakkoin 21. kerran. Ehdokkaiden näyttely on parhaillaan esillä Helsingin Kiasmassa.
Palkinnon suuruus on 40 000 euroa ja sen jakaa Henna ja Pertti Niemistön Kuvataidesäätiö.
Tänä vuonna ehdolla on kolme taiteilijaa ja kaksi taiteilijaparia. Palkinnosta kisaavat Pauliina Turakka Purhonen, Riitta Ikonen, Leena Nio sekä taiteilijaparit IC-98 ja Tellervo Kalleinen & Oliver Kochta-Kalleinen.

Ars Fennican tulee voittamaan tänä vuonna Pauliina Turakka Purhonen.
Hänen kangasveistoksensa ja nukkeasetelmansa ovat kerrassaan mahtavia, niissä maistuu elämä.
Turakka Purhosen teoksissa ei ole tietoakaan aivan liian suurta osaa nykytaiteesta ja varsinkin käsitetaiteesta leimaavasta kylmyydestä, etäisyydestä ja älyllisestä harhailusta.
Nukkeasetelmat huutavat: Katso, tämä on elämää! Teknisesti taidokkaasti tehdyissä kangasveistoksissa yhdistyvät ylhäinen ja alhainen, uskonto ja arki, seksuaalisuus ja pelot, viattomuus ja synti.
Silti lopputulos onnistuu olemaan ahdistavan sijaan myötäelävä ja humoristinenkin. Paikoin meininki on rujoa ja rumaa, mutta niinhän se menee.
Turakka Purhosen teokset ovat nyt jäsentyneempiä ja tehokkaampia kuin Retretissä vuonna 2012. Uskonto on antanut tilaa arjelle.
Teknisesti Turakka Purhonen on uranuurtaja ja vie tekstiilitaidetta huikeisiin ulottuvuuksiin.

Toinen vahva voittajaehdokas on taiteilijapari IC-98, jonka omalaatuiset videot ovat keränneet laajalti kehuja taidemaailmassa. Ja syystäkin.
Vaikka varsinkin pitkäkestoisten videoteosten katsominen näyttely-ympäristössä on työlästä ja ainakin itselleni vierasta, imee Abendland (II: The Place That Was Promised) -teos katsojan sellaiseen tilaan, että aika ja paikka unohtuvat. Parasta video/multimediataidetta miesmuistiin.
”IC 98 sekoittaa käsitetaiteen hyödyntämän kielen läpitunkevuuden julkiseen tilaan soluttautuvaan paikkasidonnaiseen taiteeseen ja ymmärtää yhteiskunnallisten rakenteiden fantasmaattisuuden yhteydet historiaan,” toteaa dosentti Hanna Johansson kaksikon esittelytekstissä.
Esittelyteksti ansaitsisi sekin jonkin sortin nykytaidepalkinnon.
Oli miten oli, Patrik Söderlundin ja Visa Suonpään puun hidasta muodonmuutosta pinnan tasolla kuvaava 19 minuuttinen video komeine äänimaisemineen puhuttelee sekä esteettisesti, älyllisesti että tunnetasolla.

Huonoja eivät ole Leena Nio ja Riitta Ikonenkaan.
Nio on näyttelyn ainoa maalari (Pauliina Turakka Purhonen toki on maalari, mutta näyttelyteokset ovat kangasveistoksia.).
Nio maalaa paksua kerrosta, josta raaputtaa kerroksia pois. Lisäämisen ja poistamisen tematiikkaa siis.
Pinta ei ole sitä miltä näyttää. Nion taitavat ja mielenkiintoiset teokset tuppaavat kuitenkin jäämään muotoleikin, joskin hyvin tasokkaan sellaisen tasolle.
Riitta Ikosen valokuvissa parasta on kuvattujen ihmisten katse. Ihminen on maisemassa ja katsoo useissa teoksista intensiivisesti suoraan kuvaajaan ja sitä kautta katsojaan.
Ikonen on pukenut mallinsa luonnon elementteihin, kuten oksakruunuihin.
Tehokas keino parissa kuvassa, mutta ehkä hivenen tarpeetonta ihminen-luonto-tematiikan alleviivausta. Estetiikaltaan kuvat ovat hyvin lähellä mainoskuvastoa.

Taiteilijapari Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen neliosainen Archipelago Science Fiction -videoteos on hyvästä ideastaan ja mielenkiintoisesta - ja hyvin muodikkaasta - toteutuksestaan huolimatta lähinnä kiusaannuttavaa kesäteatteritasoa. Tai ainakin sen kolmen minuutin perusteella, jonka pystyin katsomaan.
Tässä teoksessa toteutus, ei lopputulos, onkin tärkeintä. Teosta varten on haastateltu noin sataa Turun saariston asukasta ja kysytty heidän näkemystään siitä, miltä saaristo näyttää sadan vuoden kuluttua.
Saaristolaiset myös näyttelevät itse kaikki roolit näissä videoiksi jalostuneissa visioissa.
”Taiteilijan rooli on laittaa alulle, lanseerata kysymys, määritellä yhteistyön puitteet ja luotsata hanketta eteenpäin,” summaa Ihme-nykytaidefestivaalin toiminnanjohtaja Paula Toppila teoksen esittelytekstissä.
Pätevää taidetta vai yhteisöpuuhastelua, sen päättäköön jokainen omalla kohdallaan.

Vaikka Ars Fennica on leimallisesti suomalainen kuvataidepalkinto, on se sitä hyvin kansainvälisesti.
Valtaosa vuosien mittaan ehdolla olleista ja palkituista taiteilijoista on toki ollut suomalaisia, mutta mukaan mahtuu myös ulkomaalaisia taiteilijoita.
Viime vuonna potin korjasi tanskalainen Jeppe Hein. Kaikkiaan palkinto on mennyt ulkomaille kuusi kertaa.
Tätä merkityksellisempää on, että palkinnon saajan päättää joka vuosi kansainvälinen taidemaailman asiantuntija. Tänä vuonna valinnan tekee turkkilainen nykytaiteen kuraattori Vasif Kortun.
Se, että varsinaisen voittajan valitsee suomalaisen esiraadin valintojen jälkeen ulkomaalainen asiantuntija lisää perspektiiviä. Viimeinen katse tulee ulkopuolelta, ei kotikentältä.
Merkittävää on myös se, että palkintoa ei jaeta pelkän näyttelyn perusteella, vaan asiantuntija käy aina myös keskusteluja taiteilijoiden kanssa.

Turkkilainen Vasif Kortun oli jakamassa Turner-taidepalkintoa vuonna 2011, jolloin palkinnon voitti Martin Boycen minimalistinen, abstrahoidun tyylikäs installaatio Do Words Have Voices.
Jos linja pitää, on IC-98 vahvoilla. Saas nähdä, ovatko Pauliina Turakka Purhosen väkevän seksuaaliset nuket liikaa Kortunille.

Ars Fennica 2014 Kiasmassa 20. huhtikuuta saakka. Voittaja kerrotaan näyttelyn aikana.

(Julkaistu Karjalaisessa 25. helmikuuta 2014.)

Kaikki alkoi avokadopastasta. Tai ainakin silloin kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota ilmiöön.
Sosiaalisen median rummutus oli avokadopastan kohdalla niin kovaa, että se vaikutti suomalaisten ostotottumuksiin. Avokadot ja limet loppuivat kaupanhyllyiltä kesken, kun kaikki suomalaiset Inarista Naantaliin halusivat kokeilla tätä ruokaa. Tuskinpa Jaakko Kolmosen reseptit aikanaan tyhjensivät Osuuskaupan hyllyt.

Saman ilmiön on aiheuttanut sittemmin parikin kertaa kokki Henri Alén, ensin munakkaallaan ja uppomunareseptillään, sen jälkeen tomaattikastikkeellaan ja uunipossullaan.
Tomaattimurskan myynti räjähti käsiin ja hyllyt notkuivat jälleen tyhjyyttään. Jossain kaupoissa uunipossuohjeita printtailtiin luettavaksi sianlihapakettien viereen.

Miksi juuri näistä resepteistä tuli niin suosittuja? Keksittiinkö niissä pyörä uudelleen, eikö kukaan ollut kuullut avokadosta tai ylikypsästä possusta aiemmin?
Ei keksitty ja oli kuultu. Avokadopastan perustana ovat tuoreet yrtit, valkosipuli, juusto ja oikeaoppisesti keitetty pasta eli melko normaali italialainen kattaus. Alénin somesoosia perinteisempää tapaa tehdä tomaattikastike saa puolestaan etsiä. Hyviä, jopa loistavia reseptejä siis, mutta ei varsinaisesti mitään uutta auringon alla. Reseptit sinällään eivät siis käy selitykseksi aivan näin hurjalle suosiolle.
Gullichsenien avokadopastan resepti ilmestyi alun perin heidän Safkaa-keittokirjassaan ja Alénin reseptejä vastaavia ohjeita ovat keittokirjat pullollaan. Miksi ruokakirjojen reseptit eivät luoneet ilmiötä, vaan vasta sosiaalinen media?

Epäilen, että resepti on uskottavampi ja helpommin lähestyttävä, kun sen lukee tutun blogista tai facebookista tai parhaimmillaan jopa kokin itsensä tviittaamana.
Reseptiin syntyy henkilökohtainen suhde, johon ruokakirja komeine ja lavastettuine kuvineen ei yllä. Lukija samaistuu tekijään. Tarpeeksi alkuvauhtia saatuaan ilmiötä ei sitten enää pysäytäkään mikään. Kaikki haluavat olla mukana muoti-ilmiössä ja ennen kaikkea näyttää sen sosiaalisessa mediassa.

Tällaista luontaista vastarannan kiiskeä kaikki mahdolliset joukkoilmiöt ja massahysteria yököttävät, mutta jos Henri Alén ja Gullichsenit saavat somehiteillään ihmiset kiinnostumaan hyvästä ruuasta, on kai nurinat nieltävä.
Ja totta kai ruokakirjoittajana olen myös kateellinen. On se myönnettävä.    
 

Sivu 1 / 5