Back
Olli Sorjonen

Olli Sorjonen

Ajatuksia elämän kahdesta suolasta: ruuanlaitosta ja kulttuurista.

Kalenteri Kalenteri

Totta se on. Ikijyrä Popeda tulee ensi kesänä Ilosaarirockiin. Vitsiltähän tuo kuulostaa.

Miksi ihmeessä, kysyy 1980-luvun alussa syntynyt ja bändiä lähinnä tahattomana komiikkana pitävä festarikävijä. Minua nuorempi festarikävijä kysyy, mikä ihmeen Popeda.

Bändi ei ole tehnyt mitään merkityksellistä tällä vuosituhannella. Makuasia myös on, ovatko bändin aiemmatkaan tekemiset Ilosaarirock-päteviä

Syy Popedan ottamiseen Ilosaarirockiin on kuitenkin selvä. Se soittaa perjantain Sulo-klubilla, joka on suunnattu pääasiassa Radio Suomipop -yleisölle ja firmojen pikkujouluväelle.

Sinne Popeda osuu kuin nyrkki silmään. Repe ja Lissu, Pitkä kuuma kesä, Kersantti Karoliina ja Punaista ja makeaa ovat kaikki kovia yhteislauluhittejä keskiolustelun kylkeen.

Huhut myös kertovat, että yhtye on nyt yhtä kovassa tikissä kuin uransa alkuaikoina, jolloin se villitsi kansaa soittoasenteellaan ja hikisellä työnteolla.

Sulolla on jo nähty Eppu Normaali ja J.Karjalainen. Popeda on tälle luontevaa jatkoa.

Popedan kiinnittäminen Ilosaarirockiin on myös oire kaikkia festareita uhkaavasta ongelmasta: nuoria on aiempaa vaikeampi houkutella perinteisille rockfestareille, joten paukkuja kohdennetaan maksukykyisiin keski-ikäisiin myymällä heille nostalgiaa. Mitään varsinaista vikaahan siinä ei toki ole, mutta ongelmallista se on, jos nuoret unohdetaan. Silloin loppuvat festarikävijät tulevaisuudessa.

Ilosaarirock on kuitenkin hyvässä asemassa, sillä sen kävijöiden keski-ikä on ollut jopa laskusuunnassa viime vuosina. Tästä pitävät huolen Bastillen ja Charlie XCX:n kaltaiset artistikiinnitykset.

Ja se takaa festarin jatkuvuuden, kun sukupolvi toisena jälkeen tottuu siellä käymään.

Erillisen lipun takana oleva Sulo-klubi on ollut hyvä ratkaisu Ilosaarirockilta.

Näin itse festari voidaan edelleen pyhittää ainakin osin valtavirran marginaaleissa heiluville, oman lajityyppinsä helmille, kuten Ilosaarirockin linjana on jo vuosikymmeniä ollut.

Nyt julkistetut artistit, kuten Damian Marley, Sunn O))) ja Beardyman ovat suurelle yleisölle Apulantaa, Michael Monroeta ja Sannia tuntemattomampia nimiä, mutta puhuttelevat musiikin syväkuluttajia.

Tällaiset artistit ovat Ilosaarirockin ydinmehu.

Sulo-klubin suosio puolestaan osaltaan mahdollistaa tällaisten bändien festareille ottamisen.

Eli kiitos Popedalle, että saimme Grammy-palkitun Damien Marleyn Joensuuhun. Ja anteeksi, että teidän oma keikkanne ei voisi vähempää kiinnostaa.

Pari tärppiä nyt julkistetuista keikoista.

Amorphis soittaa kokonaan legendaarisen Tales from the Thousand Lakes -albuminsa. Kylmät väreet pelkästä ajatuksesta. Nostalgiaa minun makuuni.

Mirel Wagner saadaan viimeinen Joensuuhun. Nainen on tehnyt kaksi poikkeuksellisen kaunista ja piinaava levyä. Käsittämätön tulkitsija ainakin levyllä.

Brittiläinen Tom Odell soittaa pianoa ja laulaa. Herkkää ja mahtipontista. Klassisen hienoa poppia.

Islantilainen Sólstafir tullee olemaan tänä kesänä se yhtye, joka tiputtaa Tähtiteltan polvilleen. Rosoisen kaunista postmetallia. Aavemaisen lumoavia tunnelmia ja täysin oma musiikillinen maailmansa.

Juttu on julkaistu Karjalaisessa 14.2.2015.

"Näin sut ensikertaa uudessa valossa, oli rippikoulukesä.
Olit käynyt kampaajalla Salossa, sait coolin permanenttipesän.
Pullonpohjien kanssa sinut iskin, ei lasereista ollut tietoakaan.
Tšernobili loi turvallisuusriskin, mut olihan se ihanaa aikaa.

Kun rakastuttiin siinä ruutia oli, silmät ajan ilmiöiltä suljettiin.
Sun pikkuveli sai sen Commodorin, sitä rämpytystä öisin kuunneltiin.
Kävi Manun luona Gorbatšovi, Suomi oli sille Eurooppaan ovi.
Tytöt hulluksi sai Bon Jovi kun me diskossa suudeltiin."

Ote Arttu Wiskarin kappaleesta Kun me diskossa suudeltiin.

Emma Gaala  järjestetään tänä vuonna jo 29. kertaa. Musiikintuottajien järjestämä gaala on 27. helmikuuta.
Levy-yhtiöt nimeävät gaalan voittajaehdokkaat, yleensä neljä tai viisi per kategoria, joista asiantuntijaraati saa sitten valita sen vähimmän huonon voittajaksi. Eli käytännössä levy-yhtiöt jakavat palkintoja itselleen.
Emma-palkintojen jakoperusteena vaikuttaa olevan levyjen myyntimäärä, ei laatu.
Pientä variaatiota tähän tuovat sellaiset genret, joiden levynmyynti on joka tapauksessa marginaalista. Tällaisia ovat etno- ja lastenmusiikkikategoriat, joissa silloin tällöin törmää johonkin piristävään.
Esimerkiksi joensuulainen Hullut Hattuset -lastenyhtye oli jokunen vuosi sitten ehdolla, vaikka ei levytäkään isoille yhtiöille.

Emmojen palkintokriteereissä ei mainita sanallakaan sitä, että palkitun musiikin tulisi olla hyvää, korkeatasoista tahi laadukasta. Kyse on siis puhtaasti suosituimmuuskilpailusta.
"Emma-palkintojen myöntökriteerejä ovat musiikillinen kiinnostavuus, menestykset musiikillisesti ja kaupallisesti äänitealalla sekä taiteilijan suosio eri mittareilla arvioituna."
Emmat olisikin aivan sama jakaa pelkkien myyntilukujen perusteella esimerkiksi kaavalla levymyynti + myydyt keikkaliput ilman erillisiä näennäisehdokkaita.
Emmojen perimmäinen tarkoitus on nykyisellään arvostuksen jakamisen sijaan saada iso gaala televisioon ja myydä mahdollisimman paljon pääsylippuja itse tapahtumaan.

Vuonna 2004 Emmoille perustettiin vastavoimaksi Femmagaala, jossa ehdolla on usein marginaalisempaa, mutta kiinnostavampaa musiikkia kuin Emma Gaalassa.
Epävirallisuus, anarkistisuus ja laaja-alainen musiikin ja sen ilmiöiden tuntemus ovat Femmagaalan vahvuuksia, siinä missä Emma Gaala on isojen poikien keskinäistä selkääntaputtelua ja musiikin pintailmiöiden kukittelua.
Femmagaalan heikkous on sen sisäsiittoisuus. Haastaakseen järkevästi Emmat - johon Femmoilla olisi kyllä rahkeita - tulisi Femmojen olla muutakin kuin Helsingin musiikkiporukoiden sisäpiirivitsi. Femmagaala järjestetään 30. tammikuuta. Sitä ei televisioida.

 

Blogissa tulee usein lähinnä kiukkuiltua, mutta välillä pitää muistaa myös jakaa kiitosta.
Eli alla mieleenpainuvimmat kulttuurikokemukset vuodelta 2014.

Levyt:
Solstafir - Otta.
Aivan loistava levy. Tunnelmallinen ja vain paranee kuunnellessa, ei kulu. Vie paikalleen jämähtänyttä hevigenreä tuoreille raiteille.

Mirel Wagner -  When The Cellar Children See The Light Of Day.
Kaunis ja samaan aikaan hyytävä jatko Wagnerin kehutulle debyytille. Lunastaa odotukset.

Kirjat:
Karl Ove Knausgård - Taisteluni 4.
Kirjasarja, jonka jokaisen osan lukee ahmimalla. Neljäs osa ehkä tähän saakka selkein kokonaisuutensa. Loppu jopa riemukkaan leikkisä, joka uusi piirre sarjassa.

Anni Kytömäki - Kultarinta.
Miten voi debyytti olla näin valmista kauraa? Kaunista ja syvällistä tekstiä. Tuo luontokuvauksen uudelle vuosituhannelle.

Elokuvat:
Richard Linklater - Boyhood.
Huikea suoritus sekä ohjaajalta että näyttelijöiltä. Elokuvassa seurataan 12 vuoden ajan samoja henkilöitä, joten kerrankin lähes kolmen tunnin mitta on perusteltua. Kerrankin myös sanaa elämänmakuinen voi käyttää ilman ironian häivää.

J-P Valkeapää - He ovat paenneet.
Kuvankaunis kotimainen. Ei vielä aivan valmis kokonaisuus, mutta poikkeuksellinen tarinankuljetus pääosin hyvinkin urautuneessa suomalaisessa elokuvassa. Väkevä ja yllättävä.

Keikat:
Portishead - Ilosaarirock.
Ei pelkästään vuoden paras, vaan kaikkien aikojen keikkakokemus. Vieläkin puistattaa.

Yllättäjä:
Amerikkalainen tv-sarja True Detective löi halolla päähän niin lujaa, että en muista milloin viimeksi. Intensiivistä näyttelemistä, piinaava tunnelma ja älykäs käsikirjoitus.

Kaksi kautta sain pidäteltyä, mutta nyt läikähti yli.
Ajattelin, että saahan siitä tykätä, jos haluaa, ei se minulle kuulu, vaikka minä en tykkääkkään. Mutta nyt kuuluu ja näkyy.

Vain elämää -ohjelmaa pakkosyötetään televisoissa sellaisella volyymillä, että siltä eivät voi viattomatkaan enää välttyä. Sama jakso esitetään Nelosella kolme kertaa viikossa, aina loistavaan ajankohtaan. Vanhoja jaksoja nähdään piakkoin Liviltä. Lisäksi laimeat cover-versiot täyttävät radioaallot. Kas kummaa, samaan konserniin Nelosen ja Livin kanssa kuuluu aika monta radiokanavaakin.
Vain elämää -ohjelma onkin käytännössä puolitoistatuntinen mainos, jolla myydään siinä esiintyvien artistien yhteislevyä ja keikkoja sekä heidän tulevia soololevyjään. Kaikki tämä paketoidaan naislehtimäiseen pakkokyynelpakettiin. Vesa-Matti Loirin kohdalla ei riitä, että hän on tehnyt järkyttävän mittavan uran taiteilijana vuosikymmenten aikana. Ei. Kyllä itkeä pitää ja henkilökohtaisia puhua. Musiikki ei yksin riitä. Ei. Pitää olla tarina. Ja ihminen. Ja tunteita. Kyllä se on niin puhdistavaa kerrankin itkeä yhdessä Veskun kanssa. No huhhuh. Markkinamies ei tosiaankaan itke matkalla pankkiin.

Rahastusta kauheampaa formaatissa on sen omahyväinen itsetyydytyksellisyys.
Kun katsoo artistia, joka herkistyy kyyneliin omien laulujensa ja oman hyvyytensä äärellä, on kuin joutuisi katsomaan, kun ihminen masturboi peilin edessä. Saahan niin tehdä, mutta ei se kivalta muiden silmissä näytä. Katsojalle tulee likainen olo. Suihkuun on päästävä. Ylpeä pitää tekemisistään olla, mutta joku roti.

Sivu 1 / 10