Back

Olli Sorjonen

Ajatuksia elämän kahdesta suolasta: ruuanlaitosta ja kulttuurista.

Sähköposti: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Kalenteri Kalenteri

Kaikelle kulttuurille on tilauksensa ja kaikki taide on arvokasta ja blaa blaa blaa.
Sanotaanpa nyt, miten se oikeasti on: suurin osa taiteesta on sontaa.
Eniten ärsyttää, että moni taiteentekijä on yltänyt siihen pisteeseen, että menneiden saavutusten vuoksi yleisö on sitä mieltä, että kaikki uudetkin hengentuotteet ovat pakosti hyviä.

Ei se ole laadun tae, että joskus on ollut hyvä. Se joka sellaista väittää, niin itse on. Ja se, että jos on hyvä jossain taiteen lajissa, ei tarkoita, että taitaa kaikki taiteen lajit.
Alla pintaraapaisu tällaisista yliarvostetuista, vanhoilla meriiteillään ratsastavista urpoista. Jostain syystä tänään ärsyttävät eritoten elokuvantekijät, mutta on mukana muusikoitakin. Aivan yhtä lailla listaan voisi laittaa kirjailijoita ja kuvataiteilijoita. Eivät kaikki Picasson tuherruksetkaan neronleimauksia ole.

Quentin Tarantino: Ei ole tehnyt mitään hyvää Kill Bill -elokuvan ykkösosan jälkeen. Lapsellisia kostofantasioita, jotka jauhavat samaa tarinaa elokuvasta toiseen. Ja ne hauskat dialogit: pelkkää juonen onttouden peittelyä jatkuvalla tyhjänpuhumisella. Kasvappa Quentin aikuiseksi ja tee ihan oma elokuva, ei jälleen alkuperäistä huonompaa versioita jostain b-luokan genrerainasta.

Woody Allen: Elokuvaa pukkaa niin maan perkuleesti, mutta huonoja ovat viime vuosina olleet. Mitä olen jaksanut kokonaan edes katsoa. Olisiko tauko paikallaan?

Terrence Malik: Aiemmista poiketen ei ole tehnyt missään vaiheessa uraansa hyvää elokuvaa, jonka maineella ratsastaisi. Suosio perustuu siihen, että itseään syvällisinä pitävät ihmiset eivät halua myöntää, etteivät tajunneet leffoista mitään ja siksi kehuvat niitä vuolaasti. Ei niitä Malikin elokuvien syvällisyyksiä kukaan tajua, koska niitä ei ole. Tekotaiteellisen viuhtomisen oppikirjaesimerkkejä ne ovat. Elokuvan vastine Paolo Coelholle.

Steven Spielberg: Jotenkin vaikea uskoa, että sama mies, joka on ohjannut esimerkiksi Schindlerin listan ja kirjoittanut Arkajalat, pilasi tuhansien jos ei miljoonien ihmisten lapsuuden ohjaamalla kammottavan Indiana Jones nelosen. Ja vitonen lienee tulossa. Myös Tintin Spielberg on päättänyt tuhota.

Martin Scorsese: The Departed ja Gangs of New York ovat täysin yhdentekeviä elokuvia. Joka muuta väittää, niin sitä Mafiaveljillä silmään.

Nick Cave: Mitä mainion muusikko, mutta kirjalliset tuotokset ovat aivan kauheata luettavaa. Esipuberteettinen Stephen King tulee lähinnä mieleen. Caven räpellykset elokuvan saralla ovat aivan yhtä kauheita.

Ismo Alanko: Tauko tai ainakin todella tiukka tuottaja olisi paikallaan myös Ismo Alangolle. Alangon tekemisen perustaso on niin kova, että kyllä sillä suurimman osan suomalaisesta popmusiikista edelleen pieksää, mutta löysää alkaa olla liikaa, odotustaso on niin kova. Edellisillä levyillä on lukuisia hyviä biisiaihioita, mutta ne on päästetty raakileina pihalle.

Metallica: Kylmä totuus on, että maailman parhaaltakaan rockyhtyeeltä ei ole kuulunut hyvää levyä sitten vuoden 1991 Mustan albumin. Jason Newstedin erottaminen oli viimeinen niitti. Uusi basisti ei sovi yhtyeeseen. Lou Reed -yhteislevy Lulu on yksi musiikinhistorian suurimmista rikoksista. Tämä tunnustus otti koville, sillä Metallica on kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni. Mutta rajansa se on faniudellakin. Tai ainakin pitäisi olla, jos on yhtään järkeä päässä.

Huh, kylläpäs helpotti.

Kansainväliset artistit buukkaavat tarkoituksella tai epähuomiossa liian paljon keikkoja ja käyvät soittamassa niistä vain rahakkaimmat ja peruvat loput vedoten kiertuelogistisiin tekijöihin.

2000-luvulla lukuisat maailmantähdet ovat peruneet jo sovitut Suomen-keikkansa. Yksin Flow-festivaalilta on 2010-luvulla perunut 11 ulkomaista artistia.
Ilosaarirockaan ei ole välttynyt jo sovittujen keikkojen perumisilta. Motörheadin Lemmy Kilmister tuskin sairastui tahallaan viime vuonna, mutta hänen terveydentilansa tietäen koko kiertueen järjestäminen oli manageriportaalta melkoinen toivotaan toivotaan -ratkaisu.
Tänä vuonna Ilosaarirock-esiintymisensä perunut Rob Zombie kertoi syyksi elokuvakiireet. Eli Hollywood veti pidemmän korren kuin suomalaiset fanit.

Usein perumisten selityksenä ovatkin kiertuelogistiset seikat, levytyskiireet tai tv-esiintymiset.
Kilpailu huippuartisteista on nyt kovempaa kuin koskaan, kun alalla on tajuttu että raha liikkuu juuri live-esiintymisissä, ei enää äänitemarkkinoilla. Tapahtumat lisääntyvät kuin sienet sateella.
Myös artistit ovat huomanneet sekä tapahtumien keskinäisen kilpailun kovenemisen sekä äänitemarkkinoiden hiipumisen.
Keikkapalkkiovaatimukset kasvavat koko ajan - tästä johtuvat myös festivaalien jatkuvasti nousevat hinnat - ja artistit haluavat tehdä mahdollisimman paljon keikkoja, joten päällekkäiset buukkaukset ja liian tiukat aikataulut yleistyvät.
On selvää, että kiertuelogististen syiden taustalla ovat siis rahakkaammat tai muuten sopivammat keikat, tai sitten maailmantähtien kiertuemanagerit ovat todella ammattitaidotonta väkeä.

Keikan peruuntuminen on ikävintä tietenkin lippunsa ostaneelle musiikin ystävälle, mutta asettaa myös keikkajärjestäjät tukalaan tilanteeseen.
Yksittäinen keikka täytyy perua ja rahat palauttaa lipun jo ostaneille, vaikka se miten kirpaiseekin. Syntyneet kulut menevät yleensä järjestäjän pussista.
Festivaaleilla tilanne on monimutkaisempi. Yksi tai kaksi peruutusta ei vielä yleensä johda rahojen palauttamiseen, vaikka peruuttanut bändi olisikin se kävijän oma suosikki ja ainoa syy saapua festivaaleille.
Poikkeuksiakin on: lähes joka vuosi kovan luokan artistiperuutuksista kärsinyt Flow-festivaali lunasti takaisin yhden päivän pääsyliput vuonna 2012, kun samalta päivältä perui kaksi pääesiintyjää eli Bobby Womack ja Frank Ocean. Viime vuonna peruutuksia oli neljä, mutta rahoja ei saanut takaisin. Tänä vuonna Flowsta on perunut jo Charli XCX.

Keikkajärjestäjä ja artisti ovat eriarvoisessa asemassa peruuntumisten osalta.
Usein sopimukset ovat sellaisia, että yksittäisen keikan voi perua joko 60 tai 90 päivää ennen ajankohtaa ilman merkittäviä taloudellisia seurauksia suuntaan tai toiseen.
Jos yhtye peruu keikkansa tämän jälkeen, on yleisenä tapana, että se vastaa tapahtumajärjestäjälle aiheutuneista kuluista, kuten vaikkapa jo varatuista lentolipuista.
Mikään ei kuitenkaan korvaa festivaalijärjestäjälle ja kävijälle aiheutuvaa harmia. Jo painetuista mainoksista ja käsiohjelmista ei perunutta artistia pois saa millään ja niin edelleen.
Tasokkaan korvaajan löytäminen ja aikataulujen uusiksi rukkaaminen lyhyellä aikataululla ei ole helppo tehtävä.

Uutena ilmiönä alalle on tullut se, että artistit vaativat sopimuksiin pykälän, jonka mukaan he saavat pitää etumaksun tai heille pitää jopa maksaa korvauksia, jos keikka pitää perua force majeure -tapausten takia eli vaikkapa ukkosmyrskyn myötä. Toiseen suuntaan vastaavaa rahallista tai muuta korvausta sopimuksiin ei ole tullut, esimerkiksi artistien sairastapausten varalle, joten järjestäjien paineet kasvavat.
Viime aikoina sopimuksiin onkin alettu vaatia aiempaa useammin vakuutuksia sekä festivaalille että artistille mahdollisten peruutusten aiheuttamien kustannusten varalle.
Käytännössä tämän hetkinen kilpailutilanne ja alan sopimuskäytännöt antavat artistille hyvin vapaat kädet perua keikkoja tahtonsa mukaan, kun taas tapahtumajärjestäjää sitovat hyvin tiukat pykälät ja taloudelliset vastuut.

Kärjistäen voidaan sanoa, että musiikkibisneksessä ollaan siirrytty huijaavien keikkajärjestäjien aikakaudelta vedättävien artistien aikaan.
Totta kai artistienkin etuna on pitää faninsa tyytyväisenä, ja keikkojen peruminen on marginaalinen ilmiö.
Mutta aivan liian yleistä se asiakkaan näkökulmasta on joka tapauksessa. Jos oma suosikki peruu keikkansa sen takia, että ei huvita tulla Suomeen, saattaa se seuraava levykin jäädä hankkimatta.

Näkökulma-kirjoitus on julkaistu alun perin Karjalaisessa 30.7.2014.

Sain kesälomamatkalla Ilomantsiin kokea henkilökohtaisesti suomalaisen alkoholipolitiikan järjettömyyden.
Halusimme tutustua Hermannin viinitilan tuotteisiin. Suuntasimme siis tehtaanmyymälään. Siellä selvisi, että pulloja voi kyllä sieltä ostaa, mutta tuotteita siellä ei voi maistella.
Emme halunneet ostaa sikaa säkissä, joten matka jatkui vähän matkan päähän vanhaan vesitorniin, jonka huipulle on rakennettu oikein idyllinen kahvila-ravintola, jossa Hermannin viinejä sai maistella.
Olisimme ostaneet sieltä pullonkin mukaan, mutta eihän ravintolasta viinaa ulos saa myydä, ei tietenkään. Joten takaisin tehtaanmyymälän. Älykästä. Kuinkahan monta euroa jää yrittäjältä saamatta, kun ihmiset kyllästyvät turhanaikaiseen venkoiluun?

Samaan aikaan kanssamme myymälässä asioinut, ilmeisesti keskieurooppalainen turisti kyseli, voisiko hän tilata tuotetta kotiinsa reilumminkin, mutta vastaus oli suomalaisen alkoholipolitiikan linjan mukainen tiukka ei. Lähettäminen onnistuisi vain, jos kyseisellä henkilöllä olisi yritys, joka tilauksen tekisi. On se kiva olla yrittäjä Suomessa, kun ei saa edes omaa tuotettaan myydä.

Valamossa tehdään nykyään viskiä, mutta tietenkään sitä ei sen valmistuttua saa Valamossa myydä. Uskovatko lainsäätäjät todella, että Valamon varmastikin superkallis viski ja Ilomantsiin kukkarolle käyvä kultahippukuohari ajavat Suomen nuorison alkoholismin poluille? Ei niitä alkoholin tuomia sosiaalisia haittoja voiteta kiusaamalla pienyrittäjiä.
Vai olisiko sittenkin niin, että valtio suojelee vain mustasukkaisesti omaa viinamonopoliaan Alkoa? Oli miten oli, ei touhussa ole järjen häivää.

Suomalainen juomakulttuuri voi hyvin

Suomalainen juomakulttuuri monimuotoistuu hyvää vauhtia, vaikka valtion alkoholipoliitiikka on sekaisin kuin seinäkello.
Välillä tuntuu, että valtio oikein pyrkii ohjaamaan suomalaisten alkoholinkäyttöä tuhoisaan suuntaan. Tästä huolimatta Suomessa panostetaan aiempaa enemmän juomien laatuun, ei määrään. Tai ainakin alati kasvava harrastajien joukko tekee näin. Erilaiset juomienmaistelutilaisuudet ovat suosittuja, kuohuviinin ja shampanjan myynti kasvaa, pienpanimoita syntyy kuin sieniä sateella ja niin edelleen.

Nyt sekä suomalainen viski että pienpanimokulttuuri ovat saaneet myös omat kirjansa.
Suomalainen viski ja viskikulttuuri -kirja perkaa ansiokkaasti sekä suomalaista viskikulttuuria että viskien maailmaa noin yleisesti. Toinen kirjoittajista, Mikko Honkanen on muuten Joensuun omia poikia.

Tuore Suomalaiset pienpanimot -kirja listaa puolestaan ansiokkaasti kotimaisen panimokulttuurin nykytilan sekä historian. Kirjassa esitellään kaikkiaan 37 suomalaista pienpanimoa, mukana tietysti myös VO Brewery Kiteeltä. Valitettavasti kirjan kuvamateriaali on hyvin heittelevää loistavasta kaameaan, mutta asiasisältö on pääosin kunnossa.
Molemmat kirjat ovat suositeltavaa kesälukemista kaikille juomakulttuurista kiinnostuneille ja sopivat tyyliltään niin aloittelijoille kuin alan harrastajillekin.

Kirjoitin lehdessä 13. huhtikuuta Joensuun pikaruokavalikoimasta.
Epäilin jutussa muun muassa, että toisin kuin Helsingistä, ei Joensuusta saa huolella itse tehtyä kebabia, vaan että täällä käytetään ainoastaan tukun valmislihaa.

Ilokseni olin väärässä.
Pizza Express & Cafe tekee kebablihansa itse. Oma suosikkini kyseisestä paikasta on juustoleipäkebab. Pehmeän leipälätkän sisään on leivottu juustoa ja lätty on kuorrutettu lihalla, kasviksilla ja kastikkeilla. Raskasta mutta maukasta.
Myös Heinosen Leipomon Kanervalan kahvilasta saa itse tehtyä kebab-lihaa. Hulluntuhti-nimellä kulkevan rapean focaccia-leivän väliin tulee itse valmistetun luomunautalastun lisäksi maukasta soosia, juustoa ja tomaattia ja salaattia. Heinosen leipomon leipää voi jo kutsua hyvällä omallatunnolla fine diningin pikaruoaksi.

Toivottavasti suuntaus luopua halvoista raaka-aineista tehdyistä bulkkikebabeista ja -pitsoista jatkuu. Kuluttaja on tässäkin avainasemassa. Ei se hinta, vaan se laatu.
Ja jos joku löytää Joensuusta hyvän hodaripaikan, niin välitön ilmianto.

Sivu 1 / 5