On melkeinpä jännittävää, kuinka pienillä ja sinänsä korrekteilla eleillä ja sanakäänteillä ihmisiä voidaan halventaa, jopa tehdä heistä suoranaista pilkkaa.
Jokainen kai tietää tavan tervehtiä liioitellun kohteliaasti: pokkaamalla asteen liian syvään pystyy tehokkaasti ilmaisemaan tarkoittavansa jotain ihan muuta.
Asiallinen ja epäasiallinen käytös on myös mitä suurimmassa määrin kulttuurin ja perinteisiin sidottua. Suomessa tiedetään, että ylentämällä alennetaan.
Suuri osa suomalaisista on kasvatettu tietämään, ettei aikuisen naisen tarvitse niiailla kenenkään edessä vaan käsipäivää riittää kyllä. Britannian hoviniiaus olisikin Suomessa silkkaa pilkkaa – ja lankeaisi myös niiaajan omaan nilkkaan.
Se olisi tuttu tunne entiselle ministerille Tanja Karpelalle (kesk.), joka niiata niksautti paavin polvien juurella.
Kielenkäytön korrektius tuli mieleeni lukiessani Helsingin Sanomista Björn Wahlroosin haastattelua (12.2.).
Haastattelussa Wahlroos rouvitteli sekä Suomen tasavallan presidenttiä Tarja Halosta että Saksan liittokansleria Angela Merkeliä.
Monessa maassa ja kulttuurissa sellaiseen puheenparteen ei kiinnitettäisi huomiota, sillä se kuuluisi asiaan. Suomessa on toisin, ja kyllä Wahlroos sen tiesi haastattelua antaessaan.
Suomessa rouvittelu riistää naiselta kaikki omat ansiot ja koko hänen asemansa.
Kun Wahlroos nimitti presidenttiä rouva Haloseksi, hän esitti syvän halveksuntansa ja väheksyntänsä niin keveästi peitellen, ettei suhtautuminen olisi jäänyt kenellekään epäselväksi, vaikkei hänen ääneen lausuttuja ajatuksiaan olisi kirjoitettukaan.
Suomalaisessa kulttuurissa nainen – valtion johtajakin – tulee rouva-epiteetillä määritellyksi yksinomaan sukupuolensa perusteella ja sillä, että hän on jonkun vaimo.
Ehkä tällainen sanan piilomerkitys johtuu siitä, että köyhässä maassa ei rouvia juuri ole ollut pitäjän ainutta ruustinnaa lukuun ottamatta. Kyläkoulun opettajankin rouva oli yleensä opettajatar itsekin.
Herrat ja rouvat katosivat suomalaisten kielenkäytöstä lopullisesti viimeistään 70-luvun radikalismin aaltoihin, jolloin rikkaiden sukujen vesatkin leikkivät köyhien ystävää – Wahlroos etujoukoissa. Mutta mistäpä tuota tietää, millainen pikkuaatelisto takkinsa kääntäneiden wahlroosien myötä pääse Suomessakin (puhe-)valtaan.
Ilmiön toinen puoli, etunimittely Amerikan malliin on jo hyvällä idulla.
Puheviestinnän ja moninaisten konsulttien opetukset ovat langenneet vihdoin hedelmälliseen maaperään: mene lähelle, luo henkilökohtainen kontakti, ole välittävinäsi... Siis kutsu etunimellä.
Tämä näkyi presidentinvaaleissakin. Niin toreilla kuin televisiossakin presidenttiehdokkaat olivat Sauli, Pekka, Paavo, Sari, Eva.
Yhä useampi palveluammattilainenkin on koulutettu hokemaan: ”Hyvää iltaa, Helena. Helena, minulla olisi sinulle...” Sama imelyys tunkee läpi koko ajan useammasta tuutista.
Kirjoittaja on Karjalaisen pääkirjoitustoimittaja.