Sari Poijärvi
Kasari
Joensuun taidemuseo 11. maaliskuuta saakka.

Sari Poijärven valokuvanäyttely Joensuun taidemuseossa on repaleinen kokonaisuus. Poijärven valokuvat ovat 1980-luvulta, joten repaleisuus on tietoinen tyylivalinta.
Ilmaisu on tuttua ajan tee-se-itse-mentaliteetillä tehdyistä musiikki- ja kulttuurilehdistä. Vaikka kyseesssä on tarkoituksellinen ja oivaltavakin tyylikeino, kärsivät useat hyvät yksittäiset kuvat tästä ripustuksesta.
Olen ehkä tylsä konservatiivi, mutta mielestäni taideteos vaatii tilaa ja aikaa, sitä Poijärvi ei meille nyt suo. Olisi tottakai eri asia, jos yksittäiset valokuvat olisivat osa selkeää kollaasia, mutta siitäkään ei ole nyt kyse.

Poijärven valokuvat 1980-luvulta keskittyvät rokkareihin ja näyttelijöihin ja muihin ajan kulttuuripersooniin. Kuvat ovat myös hyvin kaupunkilaisia ja helsinkiläisiä ja usein muotokuvia.
Poijärven näkökulma on hyvin tiukasti rajattu, eikä hän onnistu piirtämään yleispätevää kuvaa kuvaamastaan ajankohdasta, jos sellainen on edes mahdollista. Lukuisista kuuluisista kuvatuista huolimatta juuri ne harvat yleispätevämmät kuvat nousevat Poijärven näyttelyn kiinnostavimmiksi.
Diinari torilla, punkkari kadulla, vanha mies Berliinissä, mielenosoitukset ja rauhanmarssit ja niin edelleen. Nämä kuvat eivät ole niin tiukasti sidottuja tiettyyn hetkeen, henkilöön tai aikaan, vaan ne avautuvat historiallisista yksityiskohdista yleismaailmalliseen ajattomuuteen.
Punkkarit ja diinarit vievät ajatukset pakostikin joensuulaisen Stig Söderholmin kuviin samasta aiheesta ja ajasta. Söderholm kuvaa punkkareita maan tasolta ja heidän keskeltään, Poijärvi taas ulkoakäsin ja kliinisemmin.
Molemmilla kuvaajilla on ansionsa. Söderholmin kuvissa näkyy energia ja vimma, Poijärvi puolestaan tuo punkkarit muotokuvien piiriin, jonka voi halutessaan nähdä heidän arvonsa ratifioimisena. Ketä tahansa kun ei muotokuvata, vain tärkeitä henkilöitä.

Valokuvata Poijärvi osaa. Sommitelmat ovat pääosin miellytäviä ja vaivattoman oloisia. Parhaimmillaan Poijärvi vangitsee jotain oleellista kuvamiensa kuuluisuuksien tai tulevien kuuluisuuksien olemuksesta.
Esimerkiksi valokuva filosofi Esa Saarisesta on imelyydessään ja itseriittoisuudessaan hieno otos. Myös Aake Kalliala leikkimässä valkoisen kanin kanssa on herkullinen kuva.
Voidaan ajatella, että Poijärvi kuvasi paljon – ainakin tämän näyttelyn perusteella – pintaa ja kiiltoa, ei syväanalyysiä. Mutta voi olla, että juuri siinä hän tavoittaakin jotain oleellista omasta ajastaan.
Näyttelyyn liittyy myös Kasari-niminen kirja, joka julkaistiin jo viime syksynä. Kirjan tekstit on kirjoittanut Kjell Westö ja kuvat ovat Poijärven.
Kirjassa on paljon kuvia, joita nähdään näyttelyssäkin, mutta myös sellaisia joita ei näyttelystä löydy tai ne on piilotettu kuvasilppuun liian tehokkaasti. Kirja on toteutettu hauskasti leikekirjan muotoon, mutta sitäkin vaivaa sekavuus.
Kokonaisuutena Poijärven kasari-projekti on liian henkilökohtainen nostalgiamatka, että se aukeaisi nuoruutensa jossain muussa ajassa tai paikassa viettäneelle.
Lukuisia hyviä ja mielenkiintoisia valokuvia, mutta tukkoinen kokonaisuus.