Suomessa oli sunnuntaina presidentinvaalit. Heti vaalituloksen varmistuttua vastaehdokas onnitteli voittajaa, ja edeltäjä paitsi onnitteli myös kutsui tutustumaan presidentin virka-asuntoon.
Kansa meni nukkumaan. Joitakin keljutti, toisia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, ja iso osa oli enemmän tai vähemmän tyytyväinen. Aamulla noustiin entiseen tapaan töihin tai jatkettiin kortistossa.
Viralliset osuudet on kirjattu protokollaan, epävirallisetkin viedään läpi matalla profiililla, mitä nyt ihan vähän ärhenneltiin ja ilakoitiin Facebookissa.
Näinhän se menee Suomessa, mutta maailmalta on helppo hakea kontrastia.

Presidentti Tarja Halosen mieleen ei ole takuulla pälkähtänytkään, että hän sittenkin jatkaisi vielä kolmannen virkakauden. Esimerkkiä tähän ei olisi vaikea löytää.
Halosenkin aikoinaan sympatiseeraama presidentti Daniel Ortega jatkaa kolmannella kaudella, vaikka Nicaraguankin perustuslaki sallii vain kaksi. Vallankumouksellinen sissijohtaja Ortega on saanut vallan kammareissa usein lymyävän tartunnan omasta korvaamattomuudesta.
On basillia ollut Suomessakin, eikä vain Urho Kekkonen vaan suuri osa Suomen kansastakin vakavissaan kuvitteli, ettei ole elämää Kekkosen jälkeen. Ortegan sandinistipuolue järjesteli presidentilleen korkeimman oikeuden avulla mahdollisuuden jatkokauteen. Vaikka Suomessa mikään laki ei rajoittanut Kekkosen aikana presidenttikausien määrää, presidentin puolue keskustakin taipui ja taivutti monenlaisiin manöövereihin.

Kongon demokraattisen tasavallan presidentinvaalit voitti ilman epäilyksen häivää istuva presidentti Joseph Kabila, saihan hän vankimmilla alueillaan jopa yli sata prosenttia äänistä. Myös oppositiojohtaja Etienne Tshisekedi julistautui kuitenkin voittajaksi.
Siinä missä Suomen presidentinvaaleissa vallasta kilvoitteli kaksi hallituspuolueen edustajaa ja häviäjä puristi voittajan kanssa kättä, Kongon demokratia toimii toisin: vaalien jälkeen alkoi opposition pidätysaalto. Kabilan turvallisuusjoukot ja Tshisekedin kannattajat aloittivat jo vaaleja seuraavana päivänä taistelun verissä päin.

Libyan ja Syyrian johtajavaihdoksia on koko maailma seurannut henkeään pidättäen – ja tuhansille libyalaisille ja syyrialaisille se ei ole riittänyt, vaan henki on mennyt kokonaan.
Muammar Gaddafi voitettiin ja tapettiin aikoja sitten, mutta hänen kannattajansa ovat jatkaneet taistelua ja ottaneet taas kaupunkeja hallintaansa.
Syyrian presidenttiä Bashar al-Assadia ei näytä olevan sen helpompi saada ymmärtämään, että johtajakausi on ohi.
Suomen tasavallan 12. presidentti Sauli Niinistö ei maanantaina tiennyt tarkkaa muuttopäivää virka-asuntoon. Siitä ei tarvitse onneksi vetää kummoisiakaan johtopäätöksiä.

Kirjoittaja on Karjalaisen pääkirjoitustoimittaja.