Teatteri
Jonas Gardell
Jääkarhut
Teatteri Vääräpyörän ensi-ilta Pakkahuoneella 18.2.

Vääräpyörä tarttuu Jääkarhut-näytelmällään vaikeisiin kysymyksiin: Mitä äidin rakkaus maksaa? Entä saako perheessä olla rakastamatta?
Ilse (Leena Halonen) on saanut äidin taakan kannettavakseen haluamattaan. Omat nuoruuden haaveet ovat vain katkera muisto, ja elämää ilahduttaa enää arkipäivän luksus: Pirkka-niksit ja Korkeasaaren jääkarhut. Ne eivät sentään voita suosikkilasta Gabrielia (Ilkka Marttinen), perheen ainoaa menestyjää ja äidin ihailun kohdetta.

Äidin syntymäpäiville tulevat tyttäret Kerttu (Riitta Pirttisalo) ja Solveig (Suvi Laaninen) yrittävät olla äidille mieliksi, mutta he jäävät jatkuvasti veljensä varjoon. Varsinkin avioliittonsa karille ajanut Kerttu saa kuulla naljailua taukoamatta. Esikoinen kyllä antaa samalla mitalla takaisin, mutta äiti tuntuu aina voittavan huutokilpailut.
 Solveig taas pyrkii sulautumaan sovittelijan rooliin. Haihatteleva ikinuori yrittää esittää, etteivät äidin solvaukset osu häneen. Kuitenkin se on lopulta juuri Solveig, joka hermostuu Gabrielin ylistämiseen. Sovittelijan rooli katoaa.
Kun totuus Gabrielin todellisista tunteista äitiään kohtaan paljastuu, äidin maailma murenee. Vuosikausia syvennyt kylmyys tytärten ja äidin välillä ei lämpene edes silloin, kun äiti tarvitsisi tyttäriään kipeimmin.
Hannele Autti on ohjauksessaan onnistunut tuomaan arat aiheet näkyviin juuri hahmojen statusten kautta.
Nerokas käsikirjoitus on täynnä koomista dialogia, joka jäätävyydestään huolimatta naurattaa katsojaa. Näytelmää on välillä jopa raivostuttavan kiusallista seurata, koska piikittelyn lomassa oikeisiin aiheisiin ei tartuta.
Tekee mieli ravistella naisia: uskaltakaa puhua!

Näytelmän kantava voima on Leena Halonen. Katkeroituneen Ilsen tunteet vaihtelevat hetkessä maanisesta tekopirteydestä muita syyllistävään itsesääliin. Ilse on ennen kaikkea ovela, ja juuri sen Halonen onnistuu välittämään.
Erityiskiitokset ansaitsee lavastus. Vaikka näytelmä on sinänsä ajaton, Rhea Pölkin kädenjälki huokuu 1980-luvun henkeä. Monista elementeistä huolimatta lava ei ole täyteen ahdettu, ja kaikkea hyödynnetään oivallisesti. Äänimaailmalla saadaan kauniisti aikaan ajan ja paikan vaihtelua.
Koomisuudesta huolimatta näytelmästä jää haikea olo. Perhesuhteiden raadollisuus järkyttää, koska hahmoista tunnistaa itsensä ja läheisensä.
Vastaamatta jää, miksi syyllisyys hakkaa rakkauden.

Alkuperäisteksti Jonas Gardell, suomennos Liisa Urpelainen, ohjaus Hannele Autti, lavastus Rhea Pölkki, valosuunnittelu Asko Heiskanen ja Samppa Hirvonen, äänisuunnittelu, valojen ja äänten ajo Samppa Hirvonen, rooleissa Leena Halonen, Riitta Pirttisalo, Suvi Laaninen, Ilkka Marttinen ja Elisa Järveläinen.