Pikkulepinkäisiä on aina mukava nähdä. Niitä kohtaa touko-elokuussa viljelysmailla ja hakkuuaukoilla. Heinäkuun lopulla pikkulepinkäisperheet puuhastelevat näkyvästi hakiessaan porukalla ravintoa. Silloin yhdellä paikalla saattaa olla kerralla näkyvissä seitsemän, kahdeksankin yksilöä: molemmat vanhemmat ja liuta poikasia.

Saalista hakiessaan pikkulepinkäinen istuu yleensä paikallaan näkyvästi esimerkiksi langalla tai kelon oksalla. Vähän väliä se vaihtaa paikkaa ja välillä tipahtaa maahan, kun sopiva eväs sattuu silmään. Poikueet ääntelevät kaiken aikaa, joten niitä on helppo löytää ja seurata.

Joskus harvoin pääsee kuulemaan pikkulepinkäisen laulua, joka kuuluu lintumaailman kauneimpiin. Pikkulepinkäinen ei kuitenkaan ole kovin aktiivinen laulaja, ja laulua kuuleekin harvemmin enää toukokuun jälkeen. Pikkulepinkäiset saapuvat talvehtimisalueiltaan näille leveysasteille juuri toukokuussa, ja jo elo-syyskuussa ne lähtevät syysmuutolle.

Pikkulepinkäiskoiras on väreiltään hyvin kaunis, naaras taas selvästi vaatimattompi, kuten lintumaailmassa naaraat useimmiten ovat. Lentopoikaset ovat kirjavan raidallisia.

Pikkulepinkäisen serkku isolepinkäinen on puolestaan laji, jota kesällä näkee aniharvoin. Isolepinkäiset eli lapinharakat pesivät hissukseen syrjäisillä soilla. Sen sijaan syksyisin ja keväisin, joskus myös talvisin, isolepinkäisiä näkee varsin usein. Osa isolepinkäisistä on muuttolintuja, osa taas talvehtii täällä.

Lepinkäisten laajaan sukuun kuuluu muitakin lajeja, jotka eivät kuitenkaan Suomen pesimälinnustoon kuulu. Harvinaisuuksia ovat esimerkiksi isolepinkäistä muistuttava mustaotsalepinkäinen ja enemmän pikkulepinkäisen kaltainen punapäälepinkäinen.

Ja onhan niitä muitakin varteenotettavia vierailijoita, kuten etelänisolepinkäinen, punapyrstölepinkäinen ja siperianlepinkäinen. Ja niin edelleen.

Lepinkäisiä kannattaa siis katsella. Ihan pikkulepinkäisiäkin.