Back

Menneisyys sittenkin tulevaisuuden takana

Helena Tahvanainen
Tänään on liikkeellä tavallista enemmän neuvon antajia. Heidän puheitaan kuunnellessaan ylioppilas tuumii mielessään, että hohhoijaa.

Niin kuin suusanallisia elämänohjeita ei muka tulisi tarpeeksi, ylioppilaille ojennetaan lukuisa määrä Elämän viisauden kirjoja. Vahingosta viisastuneena voin neuvoa (siinä sitä taas ollaan, neuvomassa), että niitä ei kannata heittää pois.

Viidenkympin jälkeen elämän viisaudet alkavat olla kuranttia tavaraa onnittelukortteihin jäljennettäviksi. Eikä tarvitse googlettaa.

Varmuuden vuoksi kevään kirjamarkkinoille on pykätty uusi kirja, josta kustantaja luultavasti odottaa ainakin muutaman vuoden elävää lahjaideaa.

10 kirjettä ylioppilaalle on Arno Kotron toimittama esseekokoelma, jossa keski-ikäistyneet entiset ylioppilaat kirjoittavat elämästään ja siitä, mitä eletyistä vuosista kannattaa ottaa opiksi, mitä ei.

Kirjoittajakaarti vaikuttaa sellaiselta, ettei se itse ole lakkiaispäivänään juuri korvaansa kallistanut moisille elämänohjeille.

Niin kauan kuin on osattu kirjoittaa, kunnianarvoisat keski-ikäiset ovat merkinneet muistiin huolensa siitä, kuinka maailman käy hulttionuorison saadessa ohjat käsiinsä.

Epäilemättä samaa huolta on kannettu jo silloin, kun on ollut pakko luottaa perimätietoon. Helppo kuvitella, kuinka ruusuista entisaikojen entisaikoina onkin ollut, kun todellista asiaintilaa ei ole voinut tarkistaa tietosanakirjasta.

Muun muassa legendaariset tarinat juopottelevista ylioppilaista taitavat olla yhtä vanhoja kuin ylioppilastraditio muutenkin on, eikä taida viimeisen yön paniikinomainen tenttiinlukukaan miksikään muuttua, neuvoivatpa oppimispsykologit mitä tahansa.

Ei ole maailmalle kuitenkaan käynyt kummoisesti – ainakaan siinä mielessä, mitä vanhemmat ja isovanhemmat ovat rappiolla läpi vuosisatojen tarkoittaneet.

Harvalle ylioppilaalle on painotettu sellaisisten pikku asioiden kuin ilmastonmuutoksen, luonnon saastumisen sekä yhtäaikaisen ylikansoittumisen ja väestökadon aiheuttamista koko ihmiskunnan kannalta kohtalokkaista vaaroista.

Toisaalta muuttuvat nuoretkin. Useimmat meistä ovat oppineet kantapään kautta paljon sellaista, joka – jälkeenpäin ajatellen – olisi kannattanut ihan vain uskoa.

Siperian opetusten lisäksi jostain ihmeellisestä kätköstä alkavat ennen pitkää puskea läpi myös geenit ja kodin esimerkki.

Ei aikaakaan, kun sitä huomaa puhuvansa äidin äänellä ja äidin sanoin, pyyhkivänsä pölyt samalla liikkeellä ja motkottavansakin samalla tyylillä ja – eikö mitä – samoista asioistakin.

Ihminen kuuluu olevan viisaimmillaan yo-kirjoitusten jälkeen. Siitä tunteesta kannattaa nauttia sydämen kyllyydestä.

Murehtia ehtii huomennakin, jos tahtoo ja tarvitsee.

Arvostele tätä artikkelia
(0 ääntä)