Anh Hung Tran: Norwegian Wood
Kenichi Matsuyama, Rinko Kikuchi, Kiko Mizuhara

Haruki Murakamin vastikään suomennettu romaani Norwegian Wood on kuin täydellinen pop-levy: yksitoista sydäntäsärkevää mutta tarttuvaa kappaletta, tunnelmallisia timantteja, jotka tuska on louhinut ja nostalgia hionut.

Jos Anh Hung Tranin elokuvaversion muokkaisi takaisin kirjaksi, käsissä olisi perin erilainen teos. Vähäeleisempi, laveammin rytmitetty, ironisista sävyistä riisuttu, musiikillisesti lähempänä modernia klassista ja ambientia.

1960-luvun loppuun ajoittuva tarina säilyy samana. Toru Watanabe (Kenichi Matsuyama) muuttaa Tokioon opiskelemaan, kun hänen ystävänsä Kizuki (Kengo Kôra) tappaa itsensä.

Tokioon päätyy myös Naoko (Rinko Kikuchi), Kizukin tyttöystävä, johon Toru huomaa kiintyvänsä. Samaan aikaan Toru rakastuu Midoriin (Kiko Mizuhara) ja alkaa revetä kohti kahta vastakkaista tulevaisuutta.

Vuoristoparantolaan lähtevän Naokon kanssa hän ei erkane traumaattisesta menneisyydestä, Midorin kanssa hän on vastakkain todellisen huomispäivän kanssa: tuntemattoman, valinnoista riippuvaisen ja riskialttiin.

Eräs romaanin tärkeimmistä keinoista on dialogin käyttö: Murakami pistää henkilönsä kertomaan tuskansa toisilleen, jakamaan sanoissa sen tunteen, etteivät he ymmärrä tuskaansa. Samaa tekee Tran. Erilaiset kehykset kuitenkin tuottavat erilaisen kuvan.

Romaanissa ajallinen etäisyys luo seesteistä tunnelmaa. Tranin tulkinta taas on upottava ja soinen: katse hukkuu pitkiin ja kauniisiin luonto-otoksiin niin kuin Toru hukkuu hahmottomien kaipuidensa metsikköön.

Kauneudessa piilee myös elokuvan tukaluus. Minkä Murakami voi sanoa, joutuu Tran kätkemään kuvaukseen, sillä toisto ei olisi tulkintaa – ja kun hänen kuvansa ovat tulkintaa, kun jokainen otos on kadonneella merkityksellä kyllästetty, on katsoja jo valmiiksi rajattu mukaan etäisyyksien halkomaan maisemaan.