Artikkeli (09.05.2009)
Ortodoksisen kirkon sisäinen kädenvääntö pastori Mitro Revon EU-vaaliehdokkuudesta on edennyt kiusallisen pitkälle ja vaiheeseen, jossa peli on vihellettävä poikki. Kumpikin osapuoli vedättää julkisuutta tavalla, joka ei ole kirkon tai EU:n arvon mukaista. Moista kiistaa ei tarvitsisi käydä juuri tänään vietettävän EU-päivän tuntumassa.
Pienessä kirkkokunnassa sisäiset ristiriidat ja mieskohtaiset sympatiat ja antipatiat voivat nousta kohtuuttomiin mittoihin. Se on riitelyä hiekkalaatikolla, vaikka sitä näennäisesti argumentoidaan kirkon perinteellä ja kanoneilla, vuosisatoja sitten tehdyillä kirkolliskokousten päätöksillä. Niistä löytyy lyömäasetta mihin tahansa asiaan puolesta tai vastaan. Ilman loputonta joustavuutta ne tuskin olisivat eläneet vuosisadasta toiseen, ihmisten tulkintaa ja kirjoittamiahan ne ovat – eivät mitään jumalallista oikeutta.
Mitro Repo on tunnetun pappissuvun vesa, joka on brändännyt itsestään tuotteen isä Mitro. Hän ei ole tusinatyyppiä vaan värikäs persoonallisuus, joka on aina mitannut ortodoksisen kirkon sosiaalisen kontrollin rajoja. Se on peliä, jossa EU-vaaliehdokkuus oli askel hyväksyttävyyden rajan yli.
Avoin osallistuminen politiikkaan ei voi olla sen epäeettisempää kuin poliitikkojen päämäärätietoinen lobbaaminen. EU:n perusfilosofia perustuu rauhan ja oikeudenmukaisuuden tavoitteissaan kristillisyyden luomille arvoille, osin antiikin perinnölle.
Bryssel ja Strasbourg ovat kuitenkin uskontovapaita vyöhykkeitä, parlamentissa kantaa ottavat tunnukset riisutaan vierailtakin. Näin kirkon johdon ei tarvitse olla huolissaan Revon viitoista vaikka SDP:n listalla sitoutumattomana oleva pastori menisikin läpi.
Nyt esiin nousseet metropoliitta Ambrosiuksen läheiset kytkökset talouselämään ovat tiedossa oleva tosiasia. Mediassa niistä on puhuttu avoimesti – joskin kanoneiden rajoituksia tarkistamatta. Kirkkoakaan ne eivät ole häirinneet, onhan Helsingin piispa hankkinut näyttävillä yhteiskuntasuhteillaan monenlaista vaikutusvaltaa ortodoksisuutta aikaisemmin vierastaneista piireistäkin. Kuka puree ruokkivaa kättä?
Revon ja piispojen kissa ja hiiri -leikki alkaa muistuttaa keskiaikaisen inkvisition ”kuulemistilaisuuksia”. Toisena kansankirkkona ortodoksinen kirkko on valtionkirkko, mikä status edellyttää tyylipuhdasta käyttäytymistä. Politiikan demonisointi ja arkkipiispan sihteerin Jyrki Härkösen värikäs kuvakieli huonontavat kirkon kuvaa enemmän kuin Revon punainen Alfa Romeo Suomi-kuvaa Brysselissä.
Arkkipiispa Leon tehtävä on nyt astua julkisuuteen ja palauttaa järjestys. Kirkon julkisuuskuva ei ole menossa hyvään suuntaan.