Teatteri

Henri Kapulainen
Poutiaisen näköinen mies
Kantaesitys Joensuun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 17.2.2011

Joensuun kaupunginteatterin Poutiaisen näköisen mies -kantaesityksen näyttämökuva on kuin oltaisiin nuorisoseurojentalon iltamissa. Niin siinä käykin, ikävässä mielessä vain. Iltamissa on välillä hauskaakin, komediaksi mainostetussa Poutiaisen näköisessä miehessä ei.
Jos Eino Poutiaisen olisi aikoinaan pitänyt tällä näytelmällä saada SMP:lle vaalivoitto, se olisi jäänyt tulematta. Sen verran pahasti Poutiaisen näköisen miehen mopo hyytyy näyttämölle.
Eino Poutiainen olisi paremman näytelmän ansainnut.

Näytelmän ensimmäinen ongelma on teksti. Käsikirjoittaja Henri Kapulainen kirjoitti muutama vuosi sitten Helsingin kaupunginteatteriin Valtakunnan häirikkö -näytelmän, joka käsitteli Veikko Vennamoa. Poutiaisen näköinen mies on näytelmälle itsenäinen jatko.
Kapulainen on hampsinut kasaan Poutiaisen elämän lapsuudesta eduskunnasta putoamiseen vuonna 1972. Kun mitään ei painoteta kunnolla, lopputuloksena on tasapaksu humppa, jossa humpustellaan näyttämöllä kohtauksesta toiseen kuin epärytmissä oleva tanssipari.
Tätä korostaa vielä sekin, ettei näytelmän ohjaaja Tero Heinämäki tee eri kohtauksille suurta eroa. Varsinkin ensimmäinen puolisko juostaan sivulaukkaa kuin kippurahäntäinen kylän koira keltaiselta lumiläikältä toiselle. Väliajan jälkeen hetkeksi tuntuu, että kerronta jämäköityy, mutta loppua kohden se lässähtää kuin lehmänläjä niityn ojaan. Paikallaan seisoskellaan kuin kesäteatterissa.
Missä on suuri draama? Missä on tunne? Missä on se komedia? Ei ainakaan tässä näytelmässä.
Poutiaisen näköisen mies kertoo kieltämättä tarinan, mutta se ei valitettavasti riitä. Esimerkiksi äititakaumat näyttävät, että köyhistä oloista ollaan ja äiti on tärkeä ihminen, mutta asia tulee muutenkin selväksi. Kaupunginteatterin viime vuosien yksittäisten kohtauksien uljaimpia rimanalituksia on Poutiaisen vierailu Perhanan Sulon ja Perhanan Santun luona. Kyllä hävetti penkissä näyttelijöidenkin puolesta. Kauhulla kikkaileva ja hauskaksi tarkoitettu kammottavan irrallinen osio ei toimi huumorina ollenkaan.

Näytelmän pahis on Veikko Vennamo. Lassi Uimonen on Vennamon roolissa, jos ei loistava, niin ainakin erinomainen. Kun Uimonen tulee lavalle etukumarassa, hetken siinä on Veikko itse, ennen kuin hän avaa suunsa. Silkkaa Vennamoa sieltä ei tule, mutta sinne päin.
Uimosen näyttelemä Vennamo on hahmo, Timo Ruuskasen Poutiainen ei sitä ole. Näyttämöhenkilöt eivät kohtaa toisiaan kunnolla, eivätkä roolihenkilöt elävöidy.
Eino Poutiainen on näytelmän oman elämänsä sankari, mutta kovin pinnalliseksi henkilö näytelmässä jää. Lapsia sikiää, lavalla niitä ei nähdä, missään muodossa. Poutiaisen roolin näyttelevä Timo Ruuskanen koikkelehtii lavalla minun makuuni liikaa, ja puhetavat ja murrekin heittelevät roolihenkilön sisällä miten sattuu.
 Niin tosin on monella muullakin. Ei pohjoiskarjalainen savolaismurre tuolta kuulosta, poikkeuksena Maria Sarkkinen, jolla murteen ja intonaation kanssa ei ole ongelmia. Anna Ojanne on roolissaan Laina Poutiaisena aidosti läsnä näyttämöllä ja murrekin toimii.
Osa kohtauksista tapahtuu näyttämön takaosassa, mikä vaikuttaa kuuluvuuteen. Siitä huolimatta en ole pitkään aikaan törmännyt kaupunginteatterissa näin epäselvään puheeseen. Monet repliikit ja ilmeisesti myös hauskat heitot mokelletaan niin, että sana juuttuu sanojan kurkkuun.
Laura Vuorjoki-Elon musiikki, jota joukko paikallisen amk:n opiskelijoita esittää, on näytelmän parhaimpia anteja.
Kimmo Nevalainen
Käsikirjoitus Henri Kapulainen, Ohjaus Tero Heinämäki, skenografi Jyrki Pylväs, musiikki Laura Vuorjoki-Elon johdolla P-K:n AMK:n kansanmusiikkilinja, valosuunnittelu Mikko Pajanen, äänisuunnittelu Pepe Kettunen. Rooleissa Timo Ruuskanen (vierailija), Anna Ojanne, Lassi Uimonen, Minna Maaria Virtanen, Olli-Kalle Heimo, Maria Sarkkinen, Seppo Timonen, Mikkomarkus Ahtiainen.