Kivikova materiaali, mainio joukkuehenki

Näin Jokipoikien kevään 2010 mestaruusjoukkueen jäsenet muistelevat menestyskautta, josta monen ura lähti urkenemaan.
Teksti: Renne Ohtonen
TIISTAI-ILTANA 23. maaliskuuta vuonna 2010 Mehtimäen jäähalli pauhusi. Pauhusi kovempaa kuin pitkään aikaan sitä ennen ja oikeastaan koskaan sen jälkeen. Jokipojat kruunasi tuolloin suvereenin keväänsä Mestiksen mestaruuteen yli 4 300 katsojan edessä.

Mestaruus oli Jokipojille nyky-Mestiksessä ainoa laatuaan, ja se tuli vieläpä ilman yhtään pudotuspelitappiota. Silloin joukkue pääsi myös liigakarsintoihin Ilvestä vastaan mutta joutui taipumaan.

Nyt tuosta joensuulaisen jääkiekkoilun modernin ajan kohokohdasta on kulunut tasan kymmenen vuotta.

Mestaruuden tuonut joukkue oli tasainen, monipuolinen ja ennen kaikkea häikäisevän kova. Erinomaisesti valmennettu joukkue oli nimimiehiä pullollaan, ja monet pelaajat kuvailevat sitä myös joukkuehengeltään uransa parhaaksi.

Osalle joukkueen jäsenistä tuo oli lähtölaukaus mittavalle uralle, osalle taas tuo oli lätkätaipaleen kruunu. Mukana oli niin meritoituneita joensuulaiskasvatteja kuin muualta tulleita raakileita, jotka ovat nousseet vuosiksi jopa kansalliselle huipulle.

Tarinoita on todellakin monia. Karjalainen selvitti, mitä kullekin mestaruusjoukkueen jäsenelle nykyisin kuuluu.
Halli oli ääriään myöten täynnä ratkaisevassa finaaliottelussa. Kuva: Aimo Salonen
JOKIPOJAT nousi noina vuosina päävalmentaja Jarno Pikkaraisen johdolla aivan uuteen kukoistukseen. Jo aiemmalla kaudella Joensuussa pelattiin finaaleita, ja todellinen kruunu tuli siitä seuraavalla. Pikkarainen toi tuolloin arkeen uuden vaatimustason.

– Mestaruusjoukkue on paras porukka, jossa olen itse on pelannut, ja vaatimustaso oli "Piken" myötä kova. Joukkue oli yhtenäinen, ja kaikilla oli rooli joukkueessa. Se kantoi hedelmää, kuvailee pitkän linjan jokipoika Janne Häikiö.

– Kesätreenit olivat kovia, muun muassa Lykynlammen rappuja hypittiin. Niitä ei ole kyllä ikävä. Porukka oli varmasti kovakuntoisin koko sarjassa!

Moni sai noilta vuosilta ponnahduslaudan pitkälle uralle. Esimerkiksi Jarkko Malinen, Markku Flinck ja Sami Mutanen ponnistivat vuosiksi liigajäille. Mutanen on ainoa pelaaja nykyisestä joensuulaisjoukkueesta, joka oli jo tuolloin mukana – tosin välissä hän loi mittavan liigauran.

Heidän lisäkseen ura jatkuu yhä vain harvoilla. Esimerkiksi latvialainen Roberts Jekimovs ja sentteri Antti Kerälä ovat saaneet jääkiekosta ammatin ja kiertäneet ympäri Euroopan sarjoja. Myös Roope Ranta on kierrellyt Eurooppaa, joskin hän lähti Jokipojista kesken mestaruuskauden 2009–2010.
Kesätreenit olivat kovia, muun muassa Lykynlammen rappuja hypittiin. Niitä ei ole kyllä ikävä.
Janne Häikiö
MONIPUOLISESTA joukkueesta saatiin nipistettyä kaikki irti, aina henkistä puolta myöten.

– Se oli poikkeuksellinen kausi. Siinä joukkueessa oli paras ilmapiiri, jossa urallani olin. Kaikilla oli kivaa toistensa kanssa, taitopuolustajana tutuksi tullut Tero Konttinen kertoo.

– Tuntui, että meitä ei pysäytä mikään. Kaiken lisäksi kaikki tuntui tosi helpolta, ei tullut edes hiki peleissä, naurahtaa puolustajaksi Joensuussa jalostunut Matti Näätänen.

– Se oli oikeastaan urani ainoa joukkue, jossa tuntui siltä, että tuntee kaikki pelaajat hyvin, Helsinkiin uransa jälkeen asettunut Heikki Puustinen kuvailee.

Myös kaikki silloiseen valmennustiimiin kuuluneet, eli Jarno Pikkarainen, Timo Turunen, Timo Järvinen ja Jukka Varmanen, ovat jatkaneet mittaviin uriin valmentajina.

– Kun työnteon kulttuuri tuli joukkueeseen, vaatimus- ja laatutaso maalivahtipuolellakin nousivat. Ei jätetty kiviä kääntämättä menestyksen eteen. Ne molemmat keväät olivat hyvä osoitus, millainen jääkiekkokaupunki Joensuu pohjimmiltaan on, vuodet 2006–2011 maalivahtivalmentajana toiminut Timo Järvinen muistelee.

Järvinen sai valmentaa mestaruuskaudella loistanutta Mikko Rämöä, joka toimii nykyään itse valmentajana Saksassa.

– Se oli ensimmäinen kerta, kun voitin jääkiekossa mitään. Pääsi vielä kokemaan silloiset liigakarsinnat ja kiusaamaan Ilvestä, Rämö muistelee.
Kapteeni Jani Keränen sai kätensä ensimmäisenä mestaruuspokaaliin. Kuva: Mikko Makkonen
Jarno Pikkarainen toi voittamisen kulttuurin Mehtimäelle. Nyt, kymmentä vuotta myöhemmin, luotsattavana on Helsingin IFK. Kuva: Mikko Makkonen
Sami Puruskainen (18) kuului mestaruusjoukkueen joensuulaisrunkoon. Kuva: Mikko Makkonen
JOUKKUEEN rungon muodostivat pitkän linjan joensuulaispelaajat, kuten Tapio Ahtonen, Sami Puruskainen ja Jani Keränen. Heillä ura oli tuossa vaiheessa ehtoopuolella, ja mestaruus oli oiva kruunu Mestis-uralle.

– Mestaruuskeväästä on päällimmäisenä mielessä se joukkue isolla J:llä. Kaikki se sitoutuminen ja työmoraali olivat huikealla tasolla. Yhtään kiveä ei silloin jätetty kääntämättä, mistä Jarno Pikkarainen piti huolen, Keränen muistelee.

– Oma urani Mestiksessä ei olisi saanut parempaa päätöstä, kun joukkueessa pelasivat myös pitkäaikaiset ketjukaverini Ahtonen ja Puruskainen, hän jatkaa.

Myös puolustaja Kimmo Nevalaisen Mestis-ura loppui tuohon kauteen.

– Moni kotikaupungin konkari sai mestaruudesta varmasti tietynlaisen huipennuksen uralle. Nautin itse enemmän siitä, kun näki, miten paljon mestaruus näille herroille merkitsi, lähinnä kakkosmaalivahdin roolissa kaudella ollut Juuso Oinonen kertoo.

Moni sanoo, että mestaruuden voittaminen Joensuussa menee kokemuksena aivan uran kärkipäähän.

– Kun siinä oli edellisvuoden finaalitappiot ja muut alla ja joukkueessa jatkoi paljon samoja pelaajia, niin olihan se ikimuistoinen kevät. Yleisö ja koko kaupunki olivat mukana siinä touhussa. Ei varmasti unohdu ikinä, puolustaja Aku Pekkarinen tunnelmoi.

– Se oli mestaruuksistani ensimmäinen, ja edelleenkin tuntuu ehkä hienoimmalta, myöhemmin Jukureissa menestynyt hyökkääjä Jani Savolainen miettii.

Traagisin kohtalo joukkueesta oli yhdysvaltalaisella Scott Matzkalla, joka liittyi Jokipoikien mestaruusjoukkueeseen siirtorajan kynnyksellä. Matzkalla todettiin vuonna 2014 vakava ALS-hermostosairaus, joka vei lopulta hänen henkensä. Joulukuussa 2018 kuultiin, että Matzka oli menehtynyt 40-vuotiaana.

Joukkuekaverit muistelevat Matzkaa ja hänen panostaan joukkueeseen lämmöllä.
Finaalisarjassa kaatui jo edesmennyt jyväskyläläinen D Team. Kuva: Tarja Partanen
MESTARUUTTA varjostivat talousongelmat. Jo ennen liigakarsintojen alkua otsikoihin nousi eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen jättämä konkurssihakemus. Rahatilannetta korjattiin pitkälle kevääseen.

– Toki muistan ongelmat taustalla ja sen tuskan siellä. Mutta kyllä nuo positiiviset asiat ovat jääneet päällimmäisiksi, muistelee silloinen toimitusjohtaja Sami Pursiainen, joka toimii tätä nykyä Nokian ja Lempäälän jäähalliyhtiöiden toimitusjohtajana.

Seuran taustayhtiön puheenjohtajana toimi tuolloin Jussi Jormakka. Menestyminen kaukalossa on jäänyt parhaiten myös Jormakan mieleen.

– Kun "Pike" tuli valmentajaksi, tuli selvästi ammattimaisuutta touhuun. Oikeastaan hän rupesi ensin puhumaan, että nostetaan viiri kattoon, mikä tuntui aluksi aika leveilyltä. Näköjään kun satasella sitoutuu, niin saa vakuutettua myös ympärillä olevan porukan.

Insinööritoimistoa pyörittävä Jormakka toimi vuosikausia seuran hallituksessa mutta jäi pois HokiJokin konkurssin myötä viitisen vuotta sitten.

Otto Ahtosen, Pekka Kettusen ja muiden kanssa pyöritettiin taustahommaa, ja oli siellä paljon muitakin mukana. Nähtiin kaikennäköistä. Onneksi on tällaisia sitoutujia. Ilman niitä homma ei toimi.

– Tulipalojen sammutusta se oli silloin. Vaan ei se helppoa ole tälläkään hetkellä, Jormakka miettii.
Tätä heille kuuluu tänään
Image
Maalivahdit
Puolustajat
Hyökkääjät
Valmennus ja tukijoukot
KOMMENTTI
Renne Ohtonen
OLEN 28-vuotiaana sitä sukupolvea, joka ei ole päässyt kokemaan Mehtimäen vanhan ulkojään laidalla värjöttelyä, 1990-luvun taitteen JoKP-huumaa, liigaan nousemisia, sieltä putoamisia tai muita joensuulaisen jääkiekkohistorian yleisimmin muisteltuja merkkihetkiä.

Toki jäähallilla olen viihtynyt pienestä pitäen, ja ensimmäiset kirkkaat muistojälkeni Mehtimäeltä ovat 90-luvun lopun divarikaudet ja ottelut etenkin Kärppiä vastaan. Seuraaminen on ollut tarkkaa niistä ajoista asti.

Minulle kevään 2010 Mestis-mestaruus liigakarsintoineen on yksi ehdottomista kohokohdista. Siinä sai kokea täyden hallin huuman ja sen, että Jokipojat on puheenaihe joka puolella – vaikka kovempi meno silloin 20 vuotta aiemmin oli kuulemma ollut.

Jos tässä kymmenen vuoden aikana on jotain tapahtunut, niin ainakin liiga on sulkenut ovensa entistä tiukemmin. Jokipoikien Mestis-mestaruus tuli siinä mielessä hyvään saumaan, että se tuli niiden viiden kauden aikana, kun liigakarsintoja on 2000-luvulla pelattu.

Suomikiekon sarjajärjestelmien kurjuus on ollut itselleni punainen vaate ties kuinka kauan, ja nyt on huvittavaa ajatella, että jopa noina aikoina oltiin vaatimassa avoimempia ovia. Laajempaa karsintasarjaa tai jotain vastaavaa. Toisin kuin nyt, silloin sentään annettiin yrittää, ja liigaseuroilla oli jonkinlainen takapaine.
Mestiksessäkin oli vielä oikeasti useampia mielenkiintoisia seuroja, pelaajia ja valmentajia. Väriä ja luonnetta, jotka ovat sittemmin haalistuneet.

Olisipa vaan tiennyt, millainen tilanne kymmentä vuotta myöhemmin on. Pelkkä ajatuskin liigakarsinnoista tai nousumahdollisuudesta on vaipunut utopiaksi.

Pelillisen panoksen puuttumisen näkee myös Mehtimäen lehtereillä, vaikka hyvää työtä nykyinen joukkue onkin olosuhteiden vankina tehnyt.

Tiedä sitten mitä olisi käynyt, jos Jokipojat olisi tuolloin yllättänyt karsintasarjassa Ilveksen. Tai Jukurit tai Sport menestyneet paremmin omissa karsinnoissaan sitä ympäröivinä vuosina. Olisiko se toiminut liikkeellepanevana voimana, joka olisi murtanut ylimielisen liigan linnakkeet?

Oli miten oli, kevät 2010 on yksi joensuulaisen jääkiekkoilun merkkihetkiä.
Teksti: Renne Ohtonen
Kuvat: Karjalaisen arkisto
Verkkotaitto: Jusa Hämäläinen
Karjalainen 23.3.2020