Kolumni: Kun Aku Ankka muutti takaisin vessaamme

Kuin taistelevat digimetsot luomme tuimia katseita toisiimme puhelintemme hehkun takaa. Hampaidemme välistä kuuluu sanatonta sihinää ja suonissamme virtaa sähköistä sirinää. Uskallammeko astua toistemme ruutureviireille?

Emme ole elokuvassa, olemme joensuulaisessa ruokapöydässä, jossa pariskunta on nokitellut pitkin kevättä toisiaan liiallisesta puhelimen käytöstä. Lopulta kyllästyimme kumppanini kanssa jatkuvaan piruiluun toisillemme.

Päätimme näin kesän kynnyksellä kokeilla radikaalia sopimusta ja katsoa, mitä tapahtuu, jos emme somettaisi toistemme seurassa. Emmekä varsinkaan kymmenkuisen esikoisemme läsnä ollessa. 

^{Lapsen aikana} onkin ollut helppoa olla somettamatta, mutta jostain syystä kumppanini kanssa kaksin ollessaan eksyy herkästi uutisvirtaan tai somen syövereihin.

Se on laittanut pohtimaan yhteisen ajan merkitystä ja herättänyt kysymyksiä. Onko Whatsapp-ryhmässä heitetty juttu kavereille oikeasti tärkeämpää kuin kysyä puolisoltaan työpäivän päätteeksi kuulumisia? Onko puhelimen rämppäämisestä tullut pakko-oireinen tapa täyttää kaikki se aika, jolloin ei tapahdu mitään konkreettista? Eikö läsnäolo ja keskusteleminen ole kuvavirtaa ihmeellisempää?

Eikä puhelimen käyttö ruokapöytään rajoittunut. Olen joskus miettinyt, kuinka tragikoominen näky se onkaan, kun kaksi tuoretta vanhempaa käyttää niukassa olevat kahdenkeskiset hetkensä siihen, että he näpläävät puhelimiaan sohvalla vierekkäin kuin lumoutuneet lapset Tamagotchejaan 90-luvulla.

Älypuhelin on myös pesinyt vessaan. Jossain vaiheessa huomasinkin vessakäyntieni pidentyneen: jäin nimittäin salasomettamaan pöntölle! Silloin muistin vanhan tuttuni: Aku Ankan. Kaivoin muutaman vanhan pokkarin kaapin perukoilta ja kiikutin ne vessan kaappiin.

Oi, kuinka nostalgiselta tuntuikaan palata Instagramista Ankkalinnaan.

^Somen käyttö toistemme seurassa on vähentynyt viime viikkoina ja ärähtely puolin ja toisin taantunut. Olemme tiiviimmin perhe, kun emme ole enää ruutureviirejämme varjelevia digimetsoja vaan toistemme silmiä tarkkailevia ihmisiä.

Lieveilmiönä sanottakoon, että olen löytänyt itsestäni nalkuttavan ukon. Olen löytänyt itseni heristelemässä sormeani useaan kertaan puhelimelleen ruokapöydässä eksyneelle kumppanilleni.

Toinen keskeinen havainto liittyy nuorison moralisointiin. Siinä missä me aikuiset, keski-ikää kohti polskivat eilisen nuorukaiset pohdimme, kuinka nuoriso on somen vuoksi pilalle, voisimme vastapainoksi kiinnittää huomiota siihen, kuinka usein ja millaisissa tilanteissa puhelun sulautuu kiinni omiin käsiimme. 

Ei some ole vain nuorten ongelma, samalla tavalla se kärventää myös aikuisen ihmisen mieleltä. Onkin kaksinaismoralista kritisoida, kuinka "Tiktok-nuoriso" on pilalla, kun itse hinkkaamme päivät pitkät sormet ja ajatukset tylppinä puhelimiemme näyttöjä.

^Aiomme pitää sopimuksesta kiinni jatkossakin. Suunnitelmissamme on hankkia seuraavaksi puhelimille narikkalaatikon, johon ne jätetään yhteisten hetkiemme ajaksi. Vessaan en myöskään aio puhelintani enää totuttaa ja nalkuttamistakin taidan vähentää. Rakkaudesta aion pitää kiinni.