play

Taiteilija Seija Mansikkavaara kirjoitti vaikeat kokemuksensa omaelämäkerraksi - "Minua ei voinut alistaa"

- Olen maailman onnellisin ihminen nyt palattuani Suomeen, Seija Mansikkavaara tuumii.

- Olen maailman onnellisin ihminen nyt palattuani Suomeen, Seija Mansikkavaara tuumii. Kuva: Artemis Kelosaari

Artemis Kelosaari

Väkivaltainen aviomies oli uhannut tappaa hänet. 24-vuotias Seija Ryynänen pakeni yöhön eikä koskaan palannut asuntoon. Elettiin 60-luvun alkua.
Saman vuosikymmenen lopussa uusiin naimisiin ruotsalaisen miehen kanssa mennyt Seija Floderus istui lentokoneessa matkalla uuteen elämään Yhdysvalloissa – maassa, jossa hän ei ollut milloinkaan edes käynyt. Hän tulisi kohtaamaan siellä suoranaista rasismia.
Tänä päivänä Floderus käyttää nimeä Seija Mansikkavaara. Hän on valmistunut maineikkaasta taidekoulusta ja luonut ainutlaatuisia teoksia kuparilangoista, silkistä, valokuiduista ja meren hiomista lasinsirpaleista.
Mansikkavaara, 77, palasi Suomeen vuosituhannen alussa, ja hänen omaelämäkertansa Uskomaton unelma ilmestyi vastikään.
Teoksen kirjoittaminen oli pari vuotta kestänyt, paikoin henkisesti raskas prosessi.
– Oli vaikeaa löytää suomen kieli uudelleen ja saada aakkoset ja ääkköset paikoilleen, Mansikkavaara sanoo.
– Mutta moni tuntemani ihminen pyysi minua kirjoittamaan elämästäni, ja halusin itsekin kirjoittaa. Oli niin paljon asioita, joita läheisetkään eivät ymmärtäneet.
Hän tuntee olevansa onnellisempi saatuaan ”kirjoitettua kaiken ulos”. Kaikkein vaikeinta oli muotoilla sanoiksi kipeitä muistoja lapsuudesta.

Mansikkavaara syntyi Tuupovaarassa ja vietti lapsuutensa Kontiolahdella. Hänen äitinsä kävi Koveron kansakoulua, joka toimii nykyisin majatalona. Sinne Mansikkavaara ja hänen nykyinen kumppaninsa Ari Rinkinen majoittuivat käydessään vanhalla kotiseudulla heinäkuun alussa. Tarkoituksena oli tehdä sukututkimusta ja kohdata vielä kerran sukulaisia, joita Mansikkavaara ei ollut tavannut vuosiin.
Oma äiti oli ensimmäinen, joka pahoinpiteli nuorta Mansikkavaaraa fyysisesti ja henkisesti.
– Äitini oli sairas, ymmärrän sen vasta nyt jälkeenpäin. Niin kiltti ja niin hirveä.
Mansikkavaara jatkaa olleensa omille lapsilleen ehkä liiankin lempeä, koska tietää, millaisia traumoja huono kohtelu voi lapselle aiheuttaa. Katkera hän ei kuitenkaan ole kenellekään.
Hän sanoo säilyttäneensä aina uskonsa ihmisiin.
– Ihmiset ovat julmia, koska heillä on aggressioita, joita eivät pysty purkamaan muuten kuin heikompiinsa.