Suomalaisten kohtaloita Neuvostoliitossa valottavan tutkimushankkeen tietokanta auennut – ensimmäisessä vaiheessa keskitytty suuren terrorin vuosiin

Kansallisarkiston nettisivuilla on juuri auennut julkinen tietokanta Kohtalona Neuvostoliitto, jossa kartoitetaan suomalaisten kohtaloita Neuvostoliitossa vuosina 1917–1964.

Nyt tietokannassa on noin 25  000 nimeä, mutta ensi vuoden lopussa nimiä arvioidaan olevan kymmeniätuhansia. Mukaan otetaan Suomen kansalaiset ja entiset Suomen kansalaiset.

–  Emme lähteneet tekemään etnistä määrittelyä, koska on aina hieman riskaabelia sanoa, mitä oli suomalaisuus Neuvostoliitossa. Entäs jos oli esimerkiksi venäläinen isä ja suomalainen äiti. Suomen kansalaisuus on helppo mittari tässä. Neuvostoliittoon lähtijöillä oli Suomen kansalaisuus ja silloin mukana oli etnisesti myös venäläisiä. Autonomian aikana oli paljon sellaisiakin, jotka olivat taustaltaan venäläisiä, mutta joilla oli Suomen kansalaisuus. He tietenkin tulevat mukaan tietokantaan, dosentti Aleksi Mainio sanoo.

Tietokanta on osa viisivuotista Kansallisarkiston alaista Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -tutkimushanketta, joka alkoi vuonna 2020. Mainio toimii tutkimushankkeen hankepäällikkönä.

Hankkeen ensimmäisessä vaiheessa on keskitytty etenkin suuren terrorin eli vuosien 1937–1938 aikana tuomittuihin Suomen kansalaisiin ja entisiin Suomen kansalaisiin.

^{Neuvostoliiton} suuren terrorin aikana Suomen kansalaisia tai entisiä kansalaisia tuomittiin näytösluonteisissa oikeudenkäynneissä ainakin 6  200, mutta todennäköisesti heitä oli 1  000–2  000 enemmän. Kuolemaan tuomittiin yli 4  700 suomalaista. Vankileirien saaristoon eli Gulagiin tuomittiin noin 1  500 suomalaista.

Suurella terrorilla tarkoitetaan vuosia 1937–1938 eli ajanjaksoa, jolloin Moskovasta lähetettiin alueille teloituslistat. Toiminta oli Mainion mukaan hyvin tietoisesti ylhäältäpäin johdettua.

–  Lopputuloksena käytiin suljettuja näytösoikeudenkäyntejä, ja loppujen lopuksi oltiin suoraan montun laidalla.

Suuren terrorin väkivaltaa voi Mainion mukaan luonnehtia väkivaltahistorian purskahdukseksi.

–  Se on täysin poikkeuksellinen ja erilainen väkivaltajakso Neuvostoliitonkin historiassa.

Suuren terrorin suomalaisuhreissa korostuvat loikkarit, amerikansuomalaiset ja Suomen sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon lähteneet punapakolaiset.

^Myöhemmin tietokantaan tulee tietoja muistakin ryhmistä, jotka joutuivat jossain vaiheessa väkivallan uhreiksi Neuvostoliitossa. Tällaisia ovat muun muassa toisen maailmansodan työarmeijaan joutuneet suomalaiset ja Muurmannin noin 1  500 suomalaista, jotka vuonna 1940 pakkosiirrettiin yhdellä mahtikäskyllä pois alueelta.

–  Nämä ryhmät eivät kuitenkaan ole suuren terrorin uhreja, vaan ylipäänsä neuvostomielivaltaisuuden ja -väkivallan uhreja.

Tuomioiden kannalta suomalaisille pahimmat seudut suuren terrorin aikana olivat Uralin, Karjalan ja Leningradin alueet. Näille alueille keskittyi suurin osa suomalaisten tuomioista.

Uralin päätymistä pahimpien alueiden joukkoon selittävät Neuvostoliiton teollistamisen viisivuotissuunnitelmat. Sinne alettiin rakentaa nimenomaan raskasta teollisuutta 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla. Samaan aikaan, kun teollisuutta Uralin alueelle rakennettiin, Suomesta saapui Neuvostoliiton Karjalaan loikkareita.

–  Ensi vaiheessa loikkarit olivat vuoden tai pari rajan tuntumassa. Kun sitten huomattiin, että Uralilla tarvittaisiin väkeä, sinne siirrettiin miltei 2  000 suomalaista. Heitä retuutettiin työmaalta toiselle, Mainio kertoo.

Suuren terrorin tullessa he olivat melko yhtenäinen joukko, joka oli usein samoilla työmailla ja asui samoissa parakeissa. Sinne oli helppo antaa kiintiöitä kiinni otettavista suomalaisista, ammuttavista ja Gulag-tuomion saavista.

Karjalan ja Leningradin alueiden kohdalla selittävä tekijä löytyy rajan läheisyydestä. Karjalassakin suomalaisia koskevat kiintiöt oli helppo täyttää, koska nämä olivat myös siellä keskittyneet samoille työpaikoille ja asuinalueille. Samoin Leningradissa tiedettiin, missä suomalaiset olivat. Sen sijaan esimerkiksi Siperiassa suomalaiset olivat hajallaan, joten sinne ei juuri annettu kiintiöitä.

Pienemmissä tuomiokeskittymissä tuomiokäytännöt olivat Mainion mukaan paljon kirjavampia.

–  Ja monesti kuolemantuomioita annettiin hyvin vähän näihin kolmeen muuhun alueeseen verrattuna.

Kaikista tuomituista Suomen kansalaisista tai entisistä kansalaisista valtaosa oli miehiä. Tyypillisesti tuomion sai yksinäinen mies tai perheenpää, jonka kohtalo vaikutti myös muihin perheenjäseniin. Perheet joutuivat karkotukseen.

–  Varsinaisesti tuomittujen lisäksi kärsimyshistoria on siten paljon laajempaa, koska se koskee myös perheitä.

Kiintiöitä ammuttavista ja vankileireille tuomituista annettiin suomalaisten lisäksi myös muille Neuvostoliiton kansallisuuksien edustajille, esimerkiksi virolaisille, latvialaisille, puolalaisille ja saksalaisille.

^{Suomen kansalaiset} ja entiset kansalaiset olivat Mainion mukaan tshekisteille eli salaisen poliisin Tshekan palveluksessa oleville helppoja kohteita, koska heillä oli ollut yhteyksiä Suomeen kirjeenvaihdon kautta. Näin suomalaiset liitettiin väitettyihin Suomesta johdettuihin "salaliittoihin".

–  Käytännössä kaikki tuomitut liitettiin tällaisiin "salaliittoihin". Tshekistien näkökulmasta kirjeet olivat näppäriä, koska silloin todistusaineisto oli siinä valmiina.

Suomesta saapuneisiin verrattuna vanhojen pietarinsuomalaisten tuomiomäärät olivat pienempiä. Tämä selittynee Mainion mukaan sillä, että nämä osasivat venäjän kielen jo täydellisesti ja tunsivat venäläisen kulttuurin.

–  He pystyivät suojautumaan jollain tavalla. Heillä oli keinoja, joilla he pystyivät piiloutumaan ja pystyivät puolustautumaan siinä järjestelmässä esimerkiksi kielen kautta.

Sen sijaan Suomesta rajan takaa saapuneilla kielitaito oli heikko ja he olivat eläneet omissa yhteisöissään.

Tietokannasta aukeaa etsityn henkilön henkilökortti ja karttatietoja, josta näkyy muun muassa, mihin etsitty henkilö on päätynyt. Sieltä löytyy tietoja myös henkilön työpaikoista ja ammatista.

Kortissa on myös merkintöjä, koska henkilö on saapunut Neuvostoliittoon ja mahdollinen kuuluminen Suomen kommunistiseen puolueeseen. Amerikansuomalaisten kohdalla kerrotaan, koska hän on saapunut Neuvostoliittoon.

Korttiin on myös merkitty, milloin ihminen on pidätetty ja koska tuomio annettu.

–  Loppupäässä näkyvät hyvin tarkat tuomiotiedot eli minkä pykälän mukaan hänet on tuomittu sekä se, onko hänet ammuttu ja missä ampuminen on tapahtunut.

^Tuomittujen tiedot täydentyvät matkan varrella, kun tietokantaan ajetaan muun muassa tietoja loikkareista ja amerikansuomalaisista, joista on myös erikseen aineistoja. Mainio uskoo, että tiedostoon tulee täydennyksiä ja korjauksia ihmisten ottaessa tutkijoihin yhteyttä.

Tietokannassa on nyt noin 250:n Ukrainassa olleen suomalaisen nimet. Vuosina 1917–1964 Ukrainassa tai Krimillä tuomittiin kuolemaan 23 ja vankileireille 26 suomalaista. Tuomiot painottuvat 1930-luvun lopulle, kertoo tutkija Anton Eteläaho, joka on myös mukana Kansallisarkiston tutkimushankkeessa.

Eteläaho sanoo, että teloitetut ja vankileireille lähetetyt ovat varmistettuja tapauksia, joissa tutkijat ovat pystyneet selvittämään tuomitun henkilöllisyyden ja esimerkiksi kansallisuuden tutkimuksellisesti riittävällä tarkkuudella. Kokonaisuudessaan tapauksia on hänen mukaansa varmasti enemmän. Epäselviksi jäävät henkilöllisyydet pyritään selvittämään ennen kuin ne julkaistaan.

Tarkempien lukumäärien selvittely edellyttäisi hänen mukaansa pääsyä paikallisiin arkistoihin Ukrainassa ja arkistoihin Venäjällä.

Sodasta huolimatta Suomeen saatiin joulukuussa 2022 Ukrainan turvallisuuspalvelun SBU:n arkistoista toistakymmentä digitoitua henkilömappia suomalaisista. Niissä oli Eteläahon mukaan yhteensä pari tuhatta sivua.

–  Se oli aivan mahtava kokonaisuus.

SBU:n arkistolähteiden ansiosta Ukrainan suomalaisista on hyvinkin yksityiskohtaisia tietoja.

^{Mielenkiintoinen} on myös tarina suomalaisesta merimiehestä, joka päätyi vankileirien kautta Mariupoliin. Eteläahon mukaan tarinan merimiehestä tutkijat saivat tämän tyttäreltä, joka toimitti hankkeelle isänsä muistiinpanot. Tarinaa Eteläaho täydensi muun muassa Valtiollisen poliisin tiedoilla.

Merimies sanoi joutuneensa Leningradin satamassa 1930-luvulla humalaisen miliisin pidättämäksi. Matka jatkui Gulag-vankileirille Siperiaan, missä hän kärsi muutaman vuoden tuomion.

–  Hänet määrättiin asumaan Mariupolin kaupunkiin, missä hän asui saksalaisten vallattua kaupungin. Tällöin mies jäi saksalaisten puolelle linjoja, Eteläaho kertoo.

Suomalainen merimies liittyi natsi-Saksan armeijaan Wehrmachtiin ja taisteli itärintamalla.

–  Sen jälkeen hänet siirrettiin Ranskaan. Siellä hän sai yksikönpäälliköltä luvan palata Suomeen. Sieltä mutkien kautta hän saapui Berliiniin, mistä palasi Suomeen.

Mariupolissa mies oli ilmeisesti asunut kodittomana ja tehnyt hanttihommia.

Asovanmeren rannalla sijaitsevassa Mariupolissa asui muitakin suomalaisia 1930-luvulla. Heitä on ilmeisesti ollut rakentamassa muun muassa nykyisen Ukrainan sodan aikana tunnetuksi tullutta surullisenkuuluisaa Azovstalin terästehdasta.

^Suomalaisia oli päätynyt Ukrainaan jo ennen Venäjän vallankumousta. Heitä oli siellä keisarillisen Venäjän armeijassa ja liike-elämän palveluksessa. Venäjän sisällissodan aikana Suomesta paenneita punapakolaisia ajautui punaisten puolelle Ukrainassa.

–  Suomen kommunistinen puolue perusti 1919 Kiovan lähistöllä Mezhyhirjan luostariin invalidisairaalan, johon kuljetettiin useampi sata suomalaista. Muutaman kuukauden kuluttua valkoiset taas lähestyivät Kiovaa, jolloin invalidisairaalassa olleet evakuoitiin Pietariin.

Ukrainaan 1920-luvulla tulleet suomalaiset olivat enimmäkseen Suomen sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon tulleita punapakolaisia, mutta 1930-luvulla sinne alkoi tulla loikkareita ja amerikansuomalaisia suuriin rakennusprojekteihin, Azovstalin terästehtaan lisäksi esimerkiksi Dneprjoen patotyömaille.

Kalajoella asuva Teuvo Tuorila on antanut ja saanut tietoja sukulaisistaan Kansallisarkiston tutkimushankkeen kautta. Hankkeen kannalta uusia tietoja hän on pystynyt antamaan isoisänsä serkusta Reino Ylitalosta.

Parikymppinen Reino oli lähtenyt Himangalta Kanadaan metsätöihin 1926. Elämä vaikeutui kolme vuotta myöhemmin New Yorkin pörssiromahduksen takia, ja niinpä Reino lähti värvärin houkuttelemana töiden perässä Neuvosto-Karjalaan.

–  Värväri maksoi Atlantin ylityksen niille, joilla ei ollut rahaa. Heidän piti Neuvosto-Karjalassa omalla työllään tienatuilla rahoilla maksaa värvärille takaisin, Tuorila kertoo.

Leningradista Reino päätyi Uhtuan suunnalle metsätöihin. Lupaukset valmiista asuinnoista eivät pitäneet paikkaansa, vaan kanadansuomalaiset joutuivat itse rakentamaan talonsa.

Vuonna 1937 Himangan kirkkoherranvirastoon tuli ulkoministeriöstä kirje, jonka mukaan Reino oli vuonna 1936 ottanut Neuvostoliiton kansalaisuuden.

–  En tiedä, oliko Neuvostoliiton passi hänelle onni, koska häntä ei surmattu vuosien 1937–1938 Stalinin valtavien vainojen aikana. Siltä alueelta kyllä vietiin miehiä yöllä, ja päivällä oli ihmetelty, minne nämä ovat kadonneet.

^{Syksyllä 1939} tilanne muuttui. Lepajoen ja useamman lähikylän asukkaille tuli tieto kolmen päivän siirtokuljetuskokeilusta. Junanvaunut ahdettiin täyteen ihmisiä alkeellisiin oloihin, ja juna lähti matkaan. Matkustajien joukossa olivat Reinon vienankarjalainen vaimo Paula ja perheen kolme lasta sekä Paulan isä. Kolme päivää venyi pariin viikkoon, ja päätepysäkki oli Arkangelissa.

–  Sieltä heidät kuljetettiin muutaman kymmenen kilometrin päähän etelämmäksi käytännössä voi sanoa vankileirille, Tuorila kertoo.

Leirillä kuolivat Paulan isä, leirille kuljetetut kolme lasta sekä leirillä syntyneet kaksoset.

Reino oli jäänyt Uhtuan suunnalle muun perheen joutuessa junamatkalle.

–  Häntä oli siellä kuulusteltu ankarasti, miksi hän oli tullut Kanadasta Neuvostoliittoon. Reino oli selittänyt, että työhakuun ja leipää tienaamaan. Loppujen lopuksi hänelle annettiin kaksi mahdollisuutta: liittyä puna-armeijaan tai lähteä montun reunalle teloitettavaksi.

Tuorilan mukaan Reino joutui taistelemaan puna-armeijassa, kun hänen kolme veljeään taisteli talvisodassa Suomen puolella.

Reino haavoittui Laatokan pohjoispuolella ja kuljetettiin sairaalaan Sortavalaan. Sairaalassaoloaikana Reino ja Paula saivat käydä kirjeenvaihtoa. Kun Reinon katsottiin kestävän kuljetuksen, hän sai matkustaa vaimonsa luokse leirille.

–  Siellä Reino rupesi pikku hiljaa kuihtumaan ja lopulta oksensi verta ja kuoli, Tuorila kertoo.

Perheestä leiriltä elossa selvisi vain Paula.

Tietokanta löytyy osoitteesta: kohtalonaneuvostoliitto.kansallisarkisto.fi

Päivitetty 7.6.2024 kello 13.28: Lisätty kuvia ja päivitetty jutun rakennetta.