Koskien kohina vetää puoleensa - Ahvenisella asuva Jaakko Saaristo on pysynyt tukin päällä yli 40 vuotta

^{En tipu}, en tipu, karjahtelee tukin päällä tasapainotteleva Jaakko Saaristo ja läiskyttää käsiään yhteen.

Järeä tukki rullautuu Saariston saappaiden alla ja tipauttaa lopulta temppuilijan lampeen. Uusintayritykseen miestä ei tarvitse maanitella, nousu käy ketterästi yli 40 vuoden kokemuksella.

^Enolainen Jaakko Saaristo on rakentanut tukkilaisten harjoitusradan kesämökkirantaansa Ahvenisen Myllylammelle.

Puomijuoksu onnistuu puomitukeilla, jotka on sidottu toisiinsa riimulla eli uittokielessä lintulenkeillä. Rannan järein mäntytukki on rullausta varten. Ohuemmalla irtotukilla Saaristo näyttää temppuja aina päällä seisontaan asti.

Tarkkaa ikäänsä Saaristo ei halua paljastaa, tukkijätkät kun kuuluvat olevan iättömiä.

Sen hän myöntää, että ikä on alkanut vaikuttaa nopeuteen. Talven jälkeen tukin päällä on kankeaa.

– Äkkiä taito kumminkin palautuu. Se on vähän kuin polkupyörällä ajo.

^Entisaikojen irtouitossa tarvittiin ympärivuorokautista työvoimaa, sillä tukeista saattoi koska tahansa syntyä purkamista vaativa suma. Jos venettä ei ollut saatavilla, tukkijätkä otti tukin ja sestoi eli meloi irrottamaan tukkilauttaa ruuhkauttavan napatukin.

Kun uitto onnistui ja puu soljui vaivatta, aikaa jäi miesten väliselle kisaamiselle uittopaikalla tai vaikka sillankorvassa tanssien alkua odotellessa. Tätä perinnettä Jaakko Saaristo haluaa pitää yllä.

Hänen omaa lapsuuttaan värittivät kokemukset metsätöistä. Saaristo toimi myös mittakeppipoikana eli mittasi sahurille puun sopivan mittaiseksi.

Uitto tuli tutuksi parikymppisenä, kun Saaristo opiskeli metsätyönjohtajaksi. Harjoittelupaikka aukesi uittopaikalta, missä nopeajalkaisesta nuoresta miehestä oli hyötyä.

Kun kuorma-auton tipauttamat niput pudotessaan hajosivat, Saaristo hyppäsi tukin päälle ja sestoi suman luo kokoamaan puut yhteen.

– Kun Nurmeksessa sitten oli tukkilaiskisat, työnjohtaja sanoi, että pitäähän joukossa olla yksi Metsähallituksenkin edustaja.

Metsähallituksessa Saaristo teki sittemmin 35 vuoden uran työnjohtajana ja erävalvojana.

^Kilpailuissa Saaristo kiertää yhä vuosittain.

Tukkilaismaraton on tiukka rutistus, jonka parhaat kisaajat suorittavat 6–7 minuuttiin.

Kilpailussa mitellään soutamisessa sekä veneen vetämisessä uittopuomilla, jonka tarkoitus on ohjata vedessä virtaavia tukkeja oikeaan suuntaan. Sitä seuraa puomijuoksu ja tukilla sestominen eli melominen. Sumajuoksussa juostaan sikin sokin olevien puiden päällä. Kuudentena lajina on vielä 400 metrin maastojuoksu.

Maratonissa sai tottumaton hien virtaamaan, muistaa Saaristo ensimmäiset kisansa.

– Sumajuoksun päätteeksi oli usein aika raskaat kengät. Yleensä melkein jokainen osallistuja kastuu.

Kisoja järjestetään edelleen, naisillekin on oma sarjansa. Tosin osallistujia, myös nuoria miehiä, on Saariston mukaan vuosi vuodelta vähemmän.

^{Jaakko Saariston} poika kävi nuorempana isänsä mukana harjoittelemassa. Poika pysyy tukin päällä ja taitaa rullauksenkin, mutta sen pidemmälle into ei ole kantanut.

– Pitää ymmärtää, että tämä on vähän sellainen pappojen laji, Saaristo naurahtaa.

Joka vuosi Saaristo kertoo yrittävänsä itsekin lopettaa ikämiessarjassa kisaamisen. Kun vedet alkavat lämmetä ja kosket kohista, hän tulee toisiin ajatuksiin.

– ”Vielä minä tämän kesän”. Sillä tavalla on tullut mietittyä nyt yli 40 vuotta.

Pamilonkoski oli viedä hengen

Jaakko Saaristo on Pielisen-Karjalan tukkilaisperinne ry:n perustajajäseniä. Yhdistys syntyi vuonna 1997 Markku Pölösen Kuningasjätkä-elokuvan myötävaikutuksella.

Pölönen soitti Jaakko Saaristolle ja kertoi hakevansa elokuvaansa miestä, joka uskaltaa laskea Pamilonkosken tukilla.

– Minä lupasin. Kun kolmannen kerran laskin, Markku sanoi että nyt riittää, materiaalia on jo riittävästi. Sitä koskea en laske enää kertaakaan. Kun tukki törmää kosken kallioon, meinaa tulla lähtö.

Saaristo muistaa yhä elävästi, miten pelastautuminen pyörteiden alta tapahtui. Melojat olivat paikalla varmistamassa laskijan turvallisuutta, ja kajakkien perässä oli köydet.

– Olin veden alla ja ymmärsin että oranssi köysi tulee lähelle. Siitä kiinni ja maille, ote oli kova. Silloin tuli tunne, että koskenlaskut jatkuvat vielä.

Hiiskoski jakaa joen Koitajokeen ja Ala-Koitajokeen. Joki on tunnettu elokuvistaan, sillä sen kuohuissa on kuvattu myös Tukkijoella (1951) sekä Mustasukkaisuus (1952).

Saaristolle Markku Pölönen soitti toisen kerran vuonna 2002. Sillä kertaa tarjolla ei ollut yhtä vaarallisia filmitöitä. Koirankynnen leikkaaja -elokuvaa valmistellut ohjaaja muisti, että talviset metsätyöt olivat Saaristolle tuttuja lapsuudesta asti.

– Markku sanoi, että nyt tarvittaisiin työkelpoisia, rumia miehiä. Esitin elokuvassa itseäni, Saaristo hymyilee.

Juttu on julkaistu Kägi-kesälehdessä. Koko lehden pääset lukemaan täällä.