play

Ministeriössä valmistellaan harvinaista luovutuspyyntöä – lähes 150 vuotta sitten Ruotsiin viedyt pääkallot halutaan takaisin Suomeen

Pälkäneen kirkkoherra Jari Kemppainen on toiminut aktiivisesti pääkallojen palautuksen puolesta sen jälkeen, kun ruotsinsuomalainen ryhmä otti asiassa häneen yhteyttä kolmisen vuotta sitten. LEHTIKUVA / Kalle Parkkinen.

Pälkäneen kirkkoherra Jari Kemppainen on toiminut aktiivisesti pääkallojen palautuksen puolesta sen jälkeen, kun ruotsinsuomalainen ryhmä otti asiassa häneen yhteyttä kolmisen vuotta sitten. LEHTIKUVA / Kalle Parkkinen.

STT-Lehtikuva

Opetus- ja kulttuuriministeriössä on parhaillaan työn alla harvinaislaatuinen virallinen luovutuspyyntö, jossa ruotsalaista Karoliinista instituuttia pyydetään palauttamaan Suomeen noin 80 pääkalloa. Ne on kerätty Pälkäneeltä ja muutamalta muulta paikkakunnalta vuonna 1873.

–  Alkukesällä kävimme Ruotsin suurlähetystön kanssa asiasta keskusteluja, ja he ehdottivat, että tekisimme luovutuspyynnön instituutille, joka veisi asiaa eteenpäin Ruotsissa, kertoo hallitusneuvos Joni Hiitola opetus- ja kulttuuriministeriöstä.

Hänen mukaansa Suomen päässä tarvitaan vielä lisäselvityksiä siitä, mistä jäänteet ovat peräisin muiden kuin Pälkäneen osalta. Karoliinisen instituutin selvityksessä oli Pälkäneen lisäksi mainittu muun muassa Pieksämäki ja Rautalampi.

–  Täytyy tietysti ottaa huomioon sekin, että kuntarajat ovat nykyisin erilaiset kuin silloin 1870-luvulla.

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy

Hiitola uskoo, että luovutuspyynnön kanssa pystytään etenemään suhteellisen nopeasti, mutta sitä hän ei osaa sanoa, kuinka kauan päätöksenteko Ruotsin puolella kestää.

Ruotsinsuomalainen aktivistiryhmä otti yhteyttä kirkkoherraan

Karoliinisen instituutissa säilytettävistä kalloista yli puolet on peräisin Pälkäneeltä. Kallojen palautusasiassa varsin uutterasti on toiminut Pälkäneen kirkkoherra Jari Kemppainen.

–  Aktivoiduin siksi, että ruotsalainen aktivistiryhmä otti kolmisen vuotta sitten yhteyttä minuun ja tuli minua tänne Pälkäneelle tapaamaan.

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy

Kyse oli ruotsinsuomalaisten ryhmästä nimeltä Kommittén för återlämnandet av finska kvarlevor. Ryhmäläiset kysyivät, tiedetäänkö Pälkäneellä pääkalloista, jotka oli kaivettu maasta 1870-luvulla.

–  Emmehän me tietäneet yhtään mitään siitä, että pääkalloja olisi koskaan viety, Kemppainen sanoo.

Seurakunta liittyi yhtenä allekirjoittajana adressiin, jossa vaadittiin pääkallojen palauttamista. Adressi luovutettiin Karoliiniselle instituutille joulukuussa 2018.

Pälkäneellä palautus kiinnostaa varsinkin vanhoja sukuja

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Pääkallojen kaivaminen oli osa ruotsalaisen Gustaf Retziuksen tutkimusryhmän matkaa vuonna 1873, ja se suuntautui muun muassa Hämeeseen ja Karjalaan. Matkan tuloksista valmistui kirja Finska kranier jämte några natur- och literatur-studier inom andra områden af finsk antropologi.

Matkan aikana Retzius tapasi myös elossa olleita ihmisiä. Mittauksia tehtiin ihmisten kehosta yli 50 paikasta, joista lähes 30 oli pään alueella.

Pääkallot Pälkäneellä kaivettiin rauniokirkon sisältä ja sen ympäriltä. Sitä, kuinka vanhoja kallot ovat, on Kemppaisen mukaan vaikea arvioida.

–  Sillä paikalla on haudattu aina. Se on ollut jo ennen kristinuskoa esikristillinen hautausmaa. On vaikea sano, miltä ajalta pääkallot ovat. Ne ovat todennäköisesti hyvin monelta vuosisadalta, hän sanoo.

Nykypälkäneläiset ovat olleet hyvin kiinnostuneita asiasta, ja Kemppaisen mukaan suurin osa suhtautuu myönteisesti kallojen palautukseen. Asia koskettaa etenkin vanhoja sukuja, joiden esi-isien pääkalloja on saattanut joutua Ruotsiin.

Rauniokirkko oli jo tuolloin hylätty

Retziuksen tutkimusryhmän kaivauksesta Pälkäneellä ei Kemppaisen mukaan ole olemassa muuta tietoa kuin tämän itsensä tekemä raportti.

–  Pälkäneen historiatiedoissa ei ole mitään tietoa asiasta, ei seurakunnan arkistossa eikä muualla, hän sanoo.

Kun Retzius vuonna 1873 kallot hankki, Pälkäneen rauniokirkko oli jo hylätty, joten siihen ei ole kiinnitetty juurikaan huomiota.

–  On siis ollut helppo käydä siellä kaivamassa, Kemppainen sanoo.

Millaisia tunteita palautus herättää kirkkoherrassa?

–  No yksi homma saadaan päätökseen. Ei ole turhaan oltu mukana tässä. Ne, jotka on aikanaan tänne haudattu, pääsevät nyt kokonaisena kotikuntansa multiin, hän sanoo.

Tavoitteena ihmisten näkyvien erojen tutkiminen

Ruotsalainen antropologi ja Karoliinisen instituutin professori Gustaf Retzius tutkijaryhmineen toimi tuon ajan paradigman eli vallitsevan oppirakennelman saattelemana.

–  Hänen erikoisalaansa oli biologinen eli fyysinen antropologia, johon siihen aikaan kuuluivat antropometriset mittaukset ja Retziuksen tapauksessa myös rotubiologia. Kallojen mittaaminen ja kerääminen oli ajan oloon hyväksyttävää, näin toimittiin muuallakin, missä yliopistoinstituutiot toimivat, sanoo professori Outi Fingerroos Jyväskylän yliopiston etnologian, antropologian ja kulttuuripolitiikan koulutusohjelmasta KUMU:sta.

Hänen mukaansa suomalainen akateeminen sivistyneistö luonnollisesti pyrki osaksi eurooppalaisen tieteen evolutionistista paradigmaa.

Fingerroos sanoo, että se, mikä tänä päivänä näyttää kestämättömältä ja on ennen kaikkea väärin haudoista kaivettuja yksilöitä ja näiden jälkeläisiä kohtaan, on tieteen näkökulmasta eettinen ja ihmisoikeudellinen kysymys. Se pitäisi valtiojohtoisesti ratkaista, hän lisää.

–  Siinä mielessä on todella hyvä, että opetus- ja kulttuuriministeriö on lähtenyt pääkalloja Karoliinisesta instituutista peräämään takaisin, Fingerroos sanoo.

Retziuksen toiminnassa oli kyse paitsi vallitsevasta antropologisesta paradigmasta myös rotuopista, jonka yhtenä tavoitteena oli ihmisten fyysiseen ja muuhunkin kehitykseen liittyvien erojen tutkiminen. Tutkimuskohteina olivat muun muassa juuri pääkallot.

Helsingin yliopiston vararehtori ja kansatieteen professori Hanna Snellman sanoo, että tuon ajan kiinnostus kalloihin liittyi rotuajatukseen, jonka mukaan tietyissä rotutyypeissä kallon mittasuhteet olisivat tietynlaiset.

–  Nykytutkimuksen valossa tämähän on ihan huuhaata, mutta silloisen tutkimuksen valossa sitä pidettiin merkityksellisenä, hän sanoo.

Snellman muistuttaa, että Retziuksen ja muiden senaikaisten tiedemiesten toimintaa ei kannata katsoa nykypäivän näkökulmasta.

–  Ei asioita tehty tuolloin ihan pahuuttaan. Sinä aikana sitä pidettiin relevanttina, hän sanoo.

Tiedemiesten kilpajuoksu kallojen perässä

Fingerroos muistuttaa, että tieteen nimissä kerättyjä pääkalloja on monissa paikoissa eri maissa, myös Suomessa.

–  Kyse oli toisinaan jopa tieteen kilpajuoksusta eli siitä, ketkä kaivavat haudoista eniten pääkalloja ja pystyvät siten kartuttamaan kansallisia kokoelmia. Näen asian myös niin, että Karoliininen instituutti on tässä joutunut vähän myrskynsilmään. Ruotsissa muut akateemiset yhteisöt ovat olleet aika lailla hissukseen kokoelmistaan. Ja näin on varmaan moniaalla muualla.

Snellmanin mukaan pääkallojen kaivaminen Retziuksen tapaan ei nykyään ole missään tapauksessa mahdollista.

–  Tänä päivänä tutkijoilla on hyvin tarkat eettiset periaatteet, joita täytyy noudattaa.

Vielä 1970-luvulla tehtiin tutkimuksia, jotka Snellmanin mukaan eivät nykymitoituksen mukaisesti saisi enää tutkimuslupaa.

Kallonmittauksia eri puolilla Suomea

Aikanaan kallonmittauksia ja kaivauksia tehtiin ympäri Suomea, ei vain esimerkiksi saamelaisten hautasaarissa ja syrjäisillä kalmismailla.

–  Suomi nähtiin periferiana ja kiinnostavana kalloalueena, koska suomalaiset ovat kaukana Euroopan keskuksista ja kaukana jopa Tukholmasta, Fingerroos sanoo.

Mutta 1800-luvulle tultaessa suomalaisille oli muodostunut oma romanttis-nationalistinen maailmankuva ja vahva pyrkimys nousta kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

–  Tuolloin menneisyyden fyysisten ja henkisten jälkien, mukaan lukien kallot, keräämisestä tuli myös osa suomalaista paradigmaa. Se selittää, miksi suomalaisia tiedemiehiä liikkui omilla pikku kylillämme ja omilla reuna-alueillamme niin paljon.

Kallojen keräämiseen liittyi sellainenkin seikka, että niitä myös vaihdettiin. Fingerroosin mukaan suomalaiset tiedemiehet kävivät esimerkiksi unkarilaisten kanssa pienimuotoista kallojen vaihdantaa.

–  Oli tietysti mielenkiintoista katsoa, miten unkarilaisen sukukansan kallot suhtautuvat suomalaisiin kalloihin, hän arvelee.

Pääkallojen tutkimusta koskeva hanke

Helsingin yliopiston saamelaisiin liittyviä luukokoelmia ja ylipäänsä kalloihin liittynyttä tutkimusta tarkastelee parhaillaan hanke, jossa ovat edustettuina Helsingin yliopisto, Museovirasto ja saamelaismuseo Siida. Hanna Snellman on mukana tässä ryhmässä.

Helsingin yliopisto oli 1920-luvun alkuun saakka Suomen ainoa yliopisto, ja siksi asia liittyy vahvasti nimenomaan siihen.

Saamelaisiin liittyvät kokoelmat Helsingin yliopisto luovutti Siidaan jo vuonna 2001. Kokoelmien ihmisjäänteitä haudattiin uudelleen niille hautausmaille, joista tutkijat olivat ne aikanaan kaivaneet.

–  Luut ja pääkallot olivat olleet Helsingin yliopiston biolääketieteen laitoksen anatomian osastolla, Snellman kertoo.

---

Lähteenä myös: Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli (Atena 2015).

uusimmat

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta

LÄHETÄ KUVA TAI VIDEO

Näitkö jotain mielenkiintoista? Lähetä kuva! Voit lähettää Karjalaiselle uutiskuvien ja - videoiden lisäksi ajankohtaisia kuvia, jotka ovat hienoja, mielenkiintoisia, hauskoja tai kertovat erikoisista asioista.

phone

Toimitus, uutisvihjeet:

010 230 8110

email

toimitus@karjalainen.fi