Olipa kerran Koverossa

Linnankukkula Tuupovaaran Koveron kylän lähellä on varmistunut keskiaikaiseksi muinaislinnaksi. Muinaislinnaa käytettiin viimeistään 1300-luvulla.

Teksti: Marita Jalkanen
Kuvat: Mikko Makkonen
Verkkotaitto ja grafiikka: Jusa Hämäläinen

Kauan kauan sitten nykyisen Koveron kylän tietämillä majaili ihmisiä, jotka tarvitsivat tuon tuosta turvaa vainolaisia vastaan, kun näitä tuli milloin idästä, milloin lännestä.

Vaaran uhatessa kotisavuilta vetäydyttiin noin puolen peninkulman päähän kylästä Linnankukkulan suojiin. Kun vaaran uskottiin väistyneen, palattiin katsomaan, onko jäljellä mitään.

Aikaa noista päivistä on ainakin 600–700 vuotta, mutta voi olla enemmänkin. Perimätiedon ja karttojen Linnankukkulana tuntemalla paikalla tehtiin vuosi sitten arkeologisia kaivauksia, jotka ovat varmistaneet asian: Tuupovaaran Koverossa on yksi noin kymmenestä itäsuomalaisesta muinaislinnasta.

Pohjois-Karjalassa on entuudestaan vain yksi varmistettu muinaislinna Ilomantsin Havukkavaarassa. Toinen epävarma on sekin Ilomantsissa. Koko Suomessa muinaislinnoja on satakunta.

Pohjois-Karjalasta ei ollut vielä 1100- tai 1200-luvulla nykymielessä tietoakaan. Paljon ei tiedetä ihmisistäkään, keitä he olivat. Sen verran tiedetään, että elämä idän ja lännen, Ruotsin ja Novgorodin valtapiirin rajamailla oli rauhatonta, jopa raakaa.

Kamppailua käytiin vallasta. Maasta ja maallisesta vallasta, mutta myös läntisen ja itäisen uskon ja kirkonmiesten vallasta. Nykyisen Koveron kylän tuntumassa varustukset vainojen varalle rakennettiin korkealle mäelle, hyvälle tähystyspaikalle. Kukkulaa ympäröivien soiden yli näkyi hyvin, milloin epäilyttävä vieras lähestyi ja oli syytä varautua pahimpaan. Mäellä oli ainakin useampia savutupia ja puolustusvarustuksia, joiden perustukset oli rakennettu kivestä.

Pohjois-Karjalan historia kuvaa levottomia vuosisatoja:

"Myös ryhdyttiin vuodesta 1227 lähtien levittämään kreikkalaiskatolista oppia karjalaisten keskuuteen.... Kun 1240-luvulla ruotsalaiset sekä Viron ja Liivinmaan saksalaiset alkoivat puolestaan levittää valtaansa ja roomalaiskatolista oppia Suomenlahden perukoille, syntyi kilpailu Karjalan omistamisesta.

Kun vuonna 1293 ruotsalaiset valloittivat läntisen Karjalan ja perustivat valtansa ja roomalaiskatolisen opin tueksi Viipurin linnan, alkoi ratkaiseva taistelu Karjalasta. Sen kuluessa karjalaiset menettivät, mitä heidän itsenäisyydestään lienee vielä ollut jäljellä, jo ennen kuin Ruotsi ja Novgorod jakoivat heidän maansa keskenään Pähkinäsaaren rauhassa."

"Alinomaisten sotien ja kapinoiden johdosta väestöä pakeni erämaihin. Muun muassa tästä syystä Pohjois-Karjalaan alkoi muodostua asutuspesäkkeitä nähtävästi jo 1300-luvun alkupuolella."

 

Sovittiin, että jos karjalaisia pakeni Ruotsin tai Novgorodin puolelle, "oli sellaiset hakattava kuoliaiksi tai hirtettävä, etteivät pakolaiset aiheuta riitoja maiden välille."

Vuonna 1323 solmittiin Pähkinäsaaren rauha, mutta sekin oli suhteellinen. Raja oli epämääräinen ja alati kiistanalainen, ryöstö- ja hävitysretket puolin ja toisin jatkuivat.Vuonna 1339 rauha uudistettiin. Silloin erityisesti karjalaisista sovittiin, että jos heitä pakeni Ruotsin tai Novgorodin puolelle, "oli sellaiset hakattava kuoliaiksi tai hirtettävä, etteivät pakolaiset aiheuta riitoja maiden välille".

Noiden aikojen ihmisistä ei tiedetä kovin tarkasti. Ensimmäiset kirjalliset tiedot Koveron kylästä ja asukkaista ovat vuodelta 1500. Silloin Novgorodin verokirjoissa oli Koveron kylä ja kylässä muutama talo.

Kovero häilyi idän ja lännen rajalla vuosisatoja. Kun Ruotsi ja Novgorodin seuraajana Venäjä taistelivat vallasta, liittyi kyläläisten kohtalo usein sotiin. Kun Stolbovassa Laatokan tuntumassa solmittiin vuonna 1617 Ruotsin ja Venäjän välille rauha, Koveron seutu osana Käkisalmen lääniä liitettiin osaksi Ruotsia.

Ruotsin vallan mukanaan tuoma käännytystyö ja verotus saivat karjalaiset ja ortodoksista uskoa tunnustavat siirtymään joukoittain Venäjän puolelle. Tilalle muutti Savon suunnalta luterilaisen uskon tunnustajia.

Koveron kyläkin jakautui "venäinpiähän" ja "ruotsinpiähän".

Ajat rauhoittuivat toden teolla vasta 1700-luvun lopulla. Maanteiden solmupisteenä Koverosta kehittyi vauras kylä. Koverosta pääsi etelään Kiihtelysvaaraan, pohjoiseen Enoon, itään Ilomantsiin ja lännessä Liperiin.

Kansan tapojen tallentaja Samuli Paulaharju kuvaili matkallaan 1900-luvun alussa Koveroa isoksi, varakkaan näköiseksi kyläksi.

Kovero ei ollutkaan mikä tahansa kylä: vuonna 1909 se irtautui Ilomantsista itsenäiseksi kunnaksi. Vasta myöhemmin kunnan nimeksi tuli Tuupovaara, jonka keskus rakennettiin tietoisesti Koveroa keskemmälle pitäjää.

Paljon keskiajan melskeisiä vuosisatoja myöhemmin Linnankukkula-nimisellä paikalla tehdyillä arkeologisilla kaivauksilla on saatu varmuus, että Koveron kylän lähellä on todella itäsuomalainen harvinaisuus, muinaislinna. Kesällä 2018 tehtyjen kaivausten perusteella pidetään varmana, että Koveron Linnankukkula on muinaislinna, jota on käytetty viimeistään keskiajalta alkaen.

Kaivauksia vetänyt filosofian tohtori, arkeologi Ville Laakso täsmentää, että puhutaan 1300-luvusta. Osa paikalta löydetyistä nuolenkärjistä on 1400-lukulaista tyyppiä.

Kiukaaksi kutsutun tulisijan jäännökset kertovat savupirtistä. Tai pikemminkin pirteistä.
Image
Kesän 2018 kaivauksissa paljastettiin savupirtin tulisijan eli kiukaan jäänteet. Alustavat tiedot viittaavat, että niitä on Linnankukkulalla useampia. Kuva: Ville Laakso

Kesällä 2018 esiin kaivetun, kiukaaksi kutsutun tulisijan jäännökset kertovat savupirtistä. Tai pikemminkin pirteistä: kukkulalta todettiin ja dokumentoitiin alustavasti useampi pyöreähkö kiviröykkiö, jotka ovat todennäköisesti kiukaita ja osoitus lämmitettävistä rakennuksista. Viitteitä on myös rakennusten perustuksista ja rakennusta varten tehdyistä pengerryksistä. Kiukaan tuntumasta löytyi kaivauksissa tulentekoväline, tuluskvartsi, ja palanen sian leukaluuta.

Laakso kuvailee:

– Kukkulan pienialaisella laella on ollut tiiviihkönä rykelmänä useita rakennuksia, hirsistä rakennettuja pirttejä. Lisäksi rinteen loivemmissa kohdissa on ollut kiviaitamaisia muureja ja niiden päällä todennäköisesti hirsinen varustus.

Linnoituksen suojiin uskotaan vetäytyneen koverolaisia vainoaikoina.

Linnankukkula on ympäristöään korkeammalla, soiden keskellä, kaukana viljelymaista ja vesistöistä. Paikalta löytyneiden nuolenkärkien on arvioitu viittaavan puolustus- ja pakopaikkaan.

Kaivauksista saatiin vahvistusta sille, että Linnankukkulalla ei viivytty pitkiä aikoja kerrallaan, mutta sitä on todennäköisesti käytetty melko pitkään. Hiilijäänteiden ajoitus kertoo aluetta käytetyn 1600-luvun alkupuolelle asti.

Linnankukkulan rakenteet ovat tutkimusraportin mukaan hyvin säilyneitä ja osoittavat, että paikalla on aiemmin oletettua huomattavampi historiallinen arvo ja suuri tutkimuspotentiaali.

Laakso sanoo aluetta tieteellisesti ja maakunnan kannalta poikkeuksellisen mielenkiintoiseksi.

– Koveron Linnankukkula on iso, mehukas pala Pohjois-Karjalan historian palapeliin, Laakso kuvaa.

 

Koveron Linnankukkula on iso, mehukas pala Pohjois-Karjalan historian palapeliin.
Ville Laakso

Linnankukkulan merkittävyyttä perustelee Laakson mukaan se, että käytettiin aikana, josta tiedetään Pohjois-Karjalan historiassa hyvin vähän. Näin alueesta kertyvä tieto täydentää maakunnan historiassa erittäin arvoituksellisen ajan aukkopaikkoja.

Erityisen mielenkiintoiseksi tutkijalle Linnankukkulan tekee se, että asumusten jäänteet ovat selkeästi esillä.

Koveron kylää Laakso kuvaa kokonaisuudessaan hyvin kiintoisaksi. Se on maakunnan vanhimpia kyliä ja asutukset pysyneet pitkään samoilla sijoilla. Erityisenä Laakso pitää myös sitä, että läpi 1600-luvunkin, jolloin emämaaksi oli vaihtunut Ruotsi, ortodoksista väestöä säilyi Koverossa hyvin.

– Jatkuvuus on hieno piirre. Siitä voi olla ainakin hyvin ylpeä, Laakso toteaa kysymykseen, miten keskiaikaan ulottuvaa historiaa voisi hyödyntää.

Kaivauksia jatketaan syyskuussa.

– Tässä riittää tutkittavaa pitkään, jopa seuraaville sukupolville, Laakso sanoo.