Juukalainen pitsikeramiikan äiti Sinikka Häyrinen, 88, ei ole vieläkään toipunut ystävän katalasta teosta – "Olin kuolla siihen"

Juukalainen Sinikka Häyrinen, 88, pitää slaavilaisia sukujuuriaan luovuutensa ja ideoidensa alkulähteenä. Hänen värimaailmansa sekä muotokielensä runsaus ja koristeellisuus vievät ajatukset todellakin itämaisiin kulttuureihin.

Se, mistä Häyrinen parhaiten tunnetaan, on nimeltään Sinikan Savipitsi, saven työstötekniikka, jonka hän rekisteröi tavaramerkikseen vuonna 1978.

Nurmeksen Bomban talolle haluttiin karjalaishenkisiä ruukkuja, jollaisia Häyrinen oli tehnyt. Niitä hankittuaan Bomban johtajapariskunta Esko ja Kirsti Muhonen tilasivat Häyriseltä kynttilälyhtyjä.

– Vastasin, että en tee, koska sellaisia ovat kaikki maan savipajat täynnä. Muhoset jatkoivat, että tee sinun kynttilälyhtyjäsi.

^{Siitä alkoi} pitsiltä vaikuttavan keramiikan teko. Sellaisen, joka läpäisee kauniisti lyhdyissä kynttilän valoa ja valaisimissa sähkövaloa.

"Yhtäkkiä reikiä alkoi syntyä kuin itsestään, paljon enemmän kuin oli aikomus. Pian reiät rupesivat taianomaisesti asettumaan ornamenteiksi", kuvaillaan viime vuonna ilmestyneessä Sinikka Häyrinen – taidekäsityöläinen -kirjassa.

Teokseen hän on itse toimittanut kuva-aineiston. Ja parhaillaan suururakan jälkeen vireillä on jo toinen kirja.

– Olen kansioiden tekijä, hän näyttää kotonaan siisteissä pinoissa olevia lehtileikkeitä ja valokuva-albumeita.

Kirjan toimittamisessa on ollut valtava työ. Kirjoittajaksi ryhtyi sodankyläläinen toimittaja Tuure Neitola. Kaikilta osiltaan valmis työ ei ole Sinikka Häyrisen mieleen.

– Täydennän ja korjaan asioita toisessa kirjassa ja pyrin saamaan kirjat kunnolla markkinoille.

^{Kirjoittaminen} sinällään ei ole Sinikka Häyriselle vierasta, vaan hän on aina kirjoittanut paljon muun muassa Karjalaisen yleisö- ja kulttuurinosastoille.

Maakuntalehden sivuilla hän on käsitellyt niin plagiointia, Puu-Juuan säilyttämistä taiteen ja käsityöläisyyden avulla kuin juukalaista musiikkitarjontaa. Myös palautteita on lähtenyt toimittajille.

– Minähän rakastan Karjalaista, totta kai! Siinä on paljon hyvää ja tärkeää. Luen paperilehden aina, kun se kello 11 aikaan postilaatikkoomme tulee, Paalasmaan tien varressa Juuan Kannaksenkylässä asuva Häyrinen sanoo.

Hän lukee lehdestä kaiken, paitsi ei urheilua, josta ei niin välitä.

^Saamansa mediajulkisuuden määrään hän on tyytyväinen. Tunnustustakin on hänelle tullut paljon.

– En ole yhtään vailla näkyvyyttä, työrauhaa tarvitsen, koska tilauksia on nytkin jonossa. Työskentelen öisin sen verran, mitä jaksan. Olenhan aina ollut yöihminen.

Häyristen olohuoneesta avautuu näkymä Pieliselle ja Kuikkasaareen. Seinillä on täysiä kirjahyllyjä ja paljon taidetta. Kattovalaisimet ovat Häyrisen itsensä tekemiä, ja huonekalut henkivät kulttuurihistoriaa, ajan kerrostumia.

Ruokailutilan päästä avautuu ovi työhuoneeseen, jossa hyllyt notkuvat valmiita ja keskeneräisiä teoksia, väripurkkeja, siveltimiä ja luonnoksia. Aivan ensimmäinen kieloaiheinen kulho muistuttaa siitä, mistä kaikki alkoi – luonnosta.

^1970-luvun lopulla Sinikka Häyrinen toi keramiikan Juukaan sekä harrastajille kansalaisopiston tunneilla että ammattimaisesti tehtäväksi tuotannoksi.

Tragedia luovan taidekäsityöläisen elämässä on ollut se, että hänen ystävänsä ryhtyi vuonna 1981 tekemään Häyrisen ideoiman mallin mukaisia pitsipikareita ilman signeerauksia.

Sinikka Häyrinen oli kutsuttu tämän keraamikon liikkeen avajaisiin, ja vasta siellä Häyrinen näki ja oivalsi, että hänen pitkään työstämänsä idea oli viety.

"Hän poistui liikkeestä kyyneleet silmissä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Oli tapahtunut suuri varkaus", tilannetta kuvaillaan elämäkertakirjassa.

Ystävyys meni, ja alkoi epätoivoiseltakin tuntunut taistelu tekijänoikeuksien puolesta.

^Edelleen Sinikka Häyrinen tahtoo parantaa maailmaa ja huolehtia luovien ihmisten oikeuksista. Hän kärsii siitä, ettei pysty hyväksymään plagiointia.

– Säästettäisiin luovat ihmiset, poikkeuksellisen herkkinä he loppuvat Suomesta, ellei heistä pidetä huolta, Häyrinen melkein parahtaa.

Hän tiedostaa, ettei itse olisi koskaan voinut olla toisten keksimien mallien sarjatyöntekijä. Ei. Hän halusi ja haluaa edelleen aina luoda uutta, uniikkia, omin käsin tehtyä ja sellaista, jonka voi hyvillä mielin signeerata teoksekseen.

– Olen ollut kuolla tämän asian kanssa, hän sanoo ja palaa aiheeseen haastattelun aikana useasti.

Käräjöimään hän ei aikoinaan jaksanut lähteä mutta on pitänyt asiaa esillä kaikkina vuosina. Omat tuotteensa hän suojasi Patentti- ja rekisterihallituksesta haetulla tavaramerkillä vuonna 1986.

^{Sinikan savikamarissa} on nähtävillä pieni läpileikkaus pitkän uran luoneen naisen tuhansista töistä. Pelkästään valaisimia hän on laskenut tehneensä Kakslauttasen yrittäjän Jussi Eiramon tilauksista toistatuhatta.

Läheskään kaikkia jäljellä olevia teoksia hän ei suostu myymään: on kuparioksidilla maalattu Unikko-vati, jonka tekniikkaa hän pitää yhtenä maailman vaikeimmista.

Sinikka Häyrisen teoksissa luonto on läsnä: suihkulähteissä on kukkia ja puita, samoin lampunvarjostimissa, tauluissa ja astioissa.

– Ideoita vain tulee. Sisältäni on kummunnut kaikki se, mitä olen tehnyt, Häyrinen sanoo.

Hän toivoo, että hänet muistettaisiin oikeuksiensa ja itseään heikompien ja nuorempien puolesta taistelleena taiteilijana.

Hänen nykyinen elämänsä Pielisen rannalla on rauhallista. Kolmesta lapsesta keskimmäinen, puuartesaani Jukka on muuttanut Cosmos-kissansa kanssa taloon äitinsä avuksi.

Ostokset he tilaavat ja hakevat Juuan kirkonkylästä. Puoliso Jyrki Häyrinen asuu läheisessä hoivakodissa.

Karjalainen täyttää 150 vuotta keskiviikkona 2.10.2024. Tämä juttu on yksi juhlalehtemme jutuista.