”Äitee” nousi köyhyydestä legendaksi – Siiri Rantanen saavutti kahdeksan arvokisamitalia ilman valmentajaa, voitelijaa tai tukijoita

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Karjalaisessa 14.12.2013.

Olohuoneen täyttävät isot kaapit, jotka pullistelevat satoja pokaaleja ja mitaleja.

Ollaan Lahden keskustan tuntumassa, punatiilisessä kerrostalossa. Asunnossa istuu muistelemassa aito ja vaatimaton, tänään 89 vuotta täyttävä mummo. Mukava, puhelias ja suorasanainen persoona.

– Kun kuolen, niin pojat vievät sitten nämä rojut kaatopaikalle, Siiri Rantanen hymähtää valtavalle palkintokaapille.

Vielä ei ole Rantasen aika lähteä. Ikäisekseen hyvässä kunnossa oleva teräsmummo muistaa tarkasti hiihtouransa vaiheet ja kertoo mielellään vanhoista ajoista.

Siitä, kuinka Tohmajärven tytöstä kasvoi ”Äitee”, suomalainen urheilulegenda ja naisurheilun tienraivaaja.

^{Tohmajärven Kaurilasta} ponnistaneen Siiri Lintusen varsinainen hiihtoura alkoi vasta 19-vuotiaana. Sotavuosina kun ei pidetty kisoja. Huippulupauksen ensimmäiset kisat olivat Värtsilän kansalliset vuonna 1944.

– Siskoni miehen veli pyysi mukaan hiihtokisoihin. Kysyin, miten voin lähteä, kun kengät ovat suutarissa? Onneksi minulla oli uudet huopatallukkaat. Hiihdin äitini suksilla, joihin tehtiin narusta kannantakaset ja nahkasta mäystimet, Siiri kuvailee.

Hiihtäjä heräsi aikaisin aamulla, lypsi parikymmentä lehmää ja syötti siat. Sen jälkeen hän hiihti runsaat viisi kilometriä Värtsilän kisapaikalle.

Kisoissa Siirin siskon miehen veli lähti matkaan viimeisenä pojista ja Siiri säntäsi minuuttia myöhemmin hänen peräänsä. Siiri hiihti sukulaismiehen kiinni jo kahden kilometrin kohdalla.

– Hän oli iso ja komea mies, muttei tarpeeksi ketterä.

Siiri voitti uransa avauskisoissa runsaan minuutin erolla – myös kaikki miehet.

– Ne ihmettelivät, että sehän rökitti kaikki. Olin uusi löytö, ja kävin sitten pyynnöstä hiihtämässä pari kisaa Joensuussa.

Siirin ensimmäinen seura oli Wärtsilän Teräs, josta hän siirtyi Joensuun Katajaan.

– Talvessa kertyi vain muutamia kisoja. Eihän sieltä kotiseudulta päässyt oikein minnekään.

^{Rantasen olohuoneen} seinällä on taulu hänen lapsuuden pihapiiristään, jossa hän leikki poikien kanssa.

– Laskin paljon mäkeä veljen kanssa. Voitin hänet hyppykisoissa.

Lapsena Siiri hiihti hyvin koulun kisoissa.

– Olin kolmanneksi paras. Vain kaksi poikaa ehti edelle.

Rantanen muistelee, ettei heillä ollut varaa ostaa välineitä.

– Tein itse sauvat. Isämme ei hankkinut mitään lapsilleen.

Olot ja taustat olivat erilaiset kuin nykyään. Siiri Rantanen koki 14–15-vuotiaana sekä talvisodan että 39-vuotiaan Anna-äitinsä kuoleman. Siirillä oli viisi sisarusta, joista kolme oli nuorempia, joten hoidettavaa riitti.

– Sotavuosina hoidin myös yli 50 lehmää Värtsilän kunnan tilalla. Apulaisina oli venäläisiä sotavankeja. Töitä sai tehdä kovasti.

^{Rantasen nuoruuteen} kuului Tohmajärvellä myös ilon hetkiä. Välillä käytiin nurkkatansseissa ja kylässä kavereiden luona.

Vuonna 1946 Siiri meni naimisiin Kalle Rantasen kanssa.

– En halunnut maatalon ukkoa, koska sain tarpeekseni sellaisesta elämästä. Kalle lauloi hienosti tansseissa, Siiri muistelee ensi-ihastumistaan.

Rantaset muuttivat Liperiin, jossa he asuivat muutaman vuoden.

– Kotipaikkamme oli syrjässä hiihtoreissuja ajatellen, eikä meillä ollut omaa autoa. Matkat tehtiin linja-autolla ja junalla, mikä sisälsi odottelua.

Lahteen Rantaset suuntasivat, kun Kalle päätti lähteä etsimään töitä tätinsä paikkakunnalta. Samalla helpottui Siirin matkustelu hiihtokisoihin ja -leireille.

Siiri Rantasella oli jo 2- ja 4-vuotiaat pojat hänen muuttaessaan Lahteen syksyllä 1951. Hiihtäjä halusi tehdä lapset ja panostaa sen jälkeen urheilu-uraan.

– Minulle olisi riittänyt yksikin lapsi, mutta mieheni halusi toisen, jotta esikoiselle olisi leikkikaveri. Halusin panostaa hiihtoon, ja mieheni hoiti lapsia viikonloppuisin.

– Leirit olivat elo- ja joulukuussa. Joskus ne jäivät väliin, kun miehen piti olla töissä, enkä saanut pojille hoitajaa. Sellaista se oli kurjaa.

Rantaset ostivat talon Kukkilasta, josta oli kuusi kilometriä Lahden keskustaan.

– Poikien kanssa voimisteltiin, hypittiin lattialla ja päästiin kävelemään maantien reunoille. Viikonloppuisin pyöräilin Salpausselälle harjoittelemaan.

Kun pojat kasvoivat, siirtyi Siiri Rantanen töihin vaneri- ja huonekalutehtaaseen. Rantanen korostaa, ettei hänen aikanaan ehditty harjoitella paljon.

– Oli työt, lapset ja pyykinpesut pyhänä. Kiireellä ehti tehdä tunnin lenkin. Kisoihin lähdettiin melkein kylmiltään.

^{Naisten hiihto} pääsi mukaan olympialaisiin ensimmäisen kerran vuonna 1952 Oslossa. Suomen naiset nappasivat kolmoisvoiton järjestetyksessä Lydia Wideman, Mirja Hietamies ja Siiri Rantanen. Suomi olisi hiihtänyt varmasti viestin olympiakultaa, mutta naisten viesti ei ollut vielä tuolloin kisaohjelmassa.

Neuvostoliiton naishiihtäjät tulivat mukaan olympialaisiin Italian Cortinassa 1956. He ottivatkin kaksoisvoiton kympillä.

– Venäläiset olivat harjoitelleet johdetusti urheiluopistolla koko syksyn. Meillä ei ollut koskaan mitään valmentajia, ei edes leireillä, Rantanen vertaa.

Ensimmäisen kerran olympialaisissa hiihdetty viesti sujui Cortinassa Neuvostoliiton komennossa, kunnes Siiri Rantanen nosti Suomen kultaan legendaarisella ankkuriosuudella.

Se on edelleen Suomen naisten ainoa hiihtokulta olympiaviesteistä.

^{Rantasesta tuli} maajoukkueen äitihahmo ja hän sai lempinimen ”Äitee”.

– Harjoitusleirillä Mirja Hietamies alkoi puhua ”Äiteestä”, mikä tarttui muihin ja tuli lopulta toimittajien tietoon. Minulla oli silloin kaksi poikaa, eikä muilla hiihtäjillä ollut lapsia.

– Muut hiihtivät aina minun perässäni ja menimme kuin lammaslauma. Yhteishenki oli leireillä hyvä, samoin ruoka. Illalla leireillä kudottiin, pelattiin lentopalloa tai tanssittiin poikien kanssa jenkkaa, polkkaa ja valssia.

Rantasella ei ollut uran aikana valmentajia tai suksien voitelijoita. Hän teki itse kaiken ja muut naishiihtäjät ottivat mallia.

– Aina oli tytöt ympärillä katsomassa, mitä laitan suksiin. Joillakin seuroilla saattoi olla voitelija, mutta minulla ei ikinä. Sukset saimme, mutta liiton puolesta naisille ei ollut voitelijaa. Onneksi osasin hiihtää vähän lipsuvillakin suksilla.

Rantanen kysyi kerran neuvoa päävalmentaja Veli Saariselta, kun kisat olivat sujuneet huonosti.

– Hän vastasi, että en minä tiedä, tee kuten olet tehnyt tähänkin asti. Siinä oli meidän valmennuksemme.

Rantanen ihmetteli myös sitä, että naishiihtäjien palkinnot olivat selvästi huonommat kuin miehillä.

– Meille tuli joku pytty tai lusikka, vaikka olimme olympiamenestyjiä. Syynä oli se, että meitä oli niin vähän. Miehet saivat pirun hyviä palkintoja.

Olosuhteet ja ladut olivat Rantasen kisavuosina täysin toisenlaiset kuin nykyään.

– Ladut poljettiin suksipelillä. Matkalla saattoi olla portteja ja veräjiä, joiden välistä piti suikkelehtiä. Nuorena kun oli ketterä, niin sitähän mentiin. Ei sitä toisten takana viitsinyt hiihtää.

– Nykyään Lahdessa on hyvät olosuhteet ja silti tulee vähän hiihtäjiä, Rantanen ihmettelee.

^{Kerran Rantanen} joutui lopputalveksi kilpailukieltoon, koska ei halunnut hiihtää viestiä Lahden Hiihtoseuran riveissä. Rantanen halusi keskittyä henkilökohtaisille matkoille, koska tiesi seuran voittavan muutoinkin, kuten se tekikin.

Rantanen ihmetteli kilpailukieltoaan päävalmentaja Veli Saariselle ja muistaa tämän vastauksen tarkkaan:

– Ei voi mitään, seura päättää. Kun on köyhä, niin pitää olla nöyrä.

Rantanen harmittelee, että hänet pantiin sivuun liiton toiminnasta 38-vuotiaana, vaikka päihitti edelleen maajoukkuehiihtäjiä. Rantanen kilpaili 45-vuotiaaksi asti.

– En harjoitellut paljon, mutta pärjäsin edelleen lahjoillani.

Uransa jälkeen Rantanen valmensi piirin tyttöjä ja myöhemmin haminalaista Marjatta Kajosmaata, joka saavutti 1970-luvulla neljä olympia- ja kaksi MM-mitalia.

– Marjatta sanoi aluksi lenkeillä, ettei tule pääsemään koskaan niin kovaa vauhtia kuin minä. Toin hänen harjoitteluunsa nopeutta, sillä minulla ei ollut aikaa tehdä tuntia pidempiä lenkkejä.

Siirin lapsista Aarre Rantanen innostui hiihdosta sen verran, että voitti poikien Suomen mestaruuden.

^{Siiri Rantanen} vaikuttaa katkeralta, koska joutui taistelemaan ilman tukea ja arvostusta uransa aikana. Myöhemmin hänelle on kertynyt runsaasti arvostusta. Rantasen olohuone on täynnä kunniamerkkejä ja kunniakirjoja. Itsenäisyyspäivänä Rantanen oli kolmatta kertaa mukana presidentin Linnan juhlissa.

Nykyään olympiamitaleista saa tontteja ja taloja. Rantasen uran aikana oli toisin.

– Vastassa oli pari miestä, jotka antoivat kylmenneitä tulppaaneja. Sitten joimme kupilliset kylmää kahvia. Ei se haitannut silloin. Ei sitä mainetta tarvinnut julistaa niin kuin nykyään. Kisoissakin olympiakultamitali lyötiin vain käteen.

Rantanen on seurannut, kuinka nykyhiihtäjät vaihtelevat seuroja sen mukaan, mistä saavat eniten tukea.

– Silloin ei hiihdetty rahan perässä enkä saanut mitään muuta kuin sukset Järviseltä. Hiihtovaatteet annettiin arvokisoihin ja niillä mentiin kaksi vuotta. Kenelläkään ei ollut sponsoreita.

Myöskään dopingista ei ollut Rantasen mukaan silloin tietoa.

– Kellään ei ollut lääkkeitä. Ihan terveellä ruualla hiihdettiin.

^{Siiri Rantaselle} tehtiin vuonna 1998 patsas Lahden Salpausselän urheilukeskukseen. Hän oli ensimmäinen patsaan saanut suomalainen naisurheilija. Rantanen ei ole patsaasta kovinkaan innoissaan.

– Panin aluksi vastaan, koska minusta Suomessa oli parempiakin hiihtäjiä. Rahat saatiin patsaaseen kolmen vuoden keräyksellä, jossa myytiin minun urheilutarvikkeitani. Lahden Hiihtoseura ei lähtenyt hankkeeseen, mutta eräs puuhanainen veti asian läpi.

Siiri Rantanen ei halua lähteä kuvattavaksi patsaalle, mutta suostuu kuvaan patsaan pienoismallin kanssa, joka löytyy hänen palkintokaappinsa päältä.

Olohuoneesta, jossa lepäävät ”Äiteen” muistot ja rakkaimmat rojut.

Pienen ihmisen suuret meriitit.