Liperiläinen Lea Väisänen, 72, haluaa hoitaa kehitysvammaisen tyttärensä Jennin, 38, kotona – "Kaikki viisi lastani ovat elämäni suola"

Tämä juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Karjalaisessa 15.1.2023.

Liperiläisen Lea Väisäsen koko elämä on ollut työn ja lapsiperhearjen täyteistä. Hän oli vasta 17 täyttänyt, kun sai esikoistyttärensä vuonna 1967.

– Äidin kanssa olisin vielä pärjännyt, mutta isälle raskaaksi tulemiseni ei sopinut alkuunkaan. Kotoa minun oli muutettava ja pärjättävä omillani. Isäni oli sodan käynyt ja siellä invalidisoitunut, Väisänen muistelee karuja nuoruusvuosiaan Rääkkylässä.

Silloin syntyi päätös, että omia lapsiaan Väisänen ei halua kohdella ainakaan samalla tavalla. Ketään hän ei ajaisi pois. Ja se päätös on pitänyt.

Nykyään hän on viiden lapsen äiti ja mummo yhteensä 13 jälkeläiselle.

^38-vuotiaan tyttärensä Jenni Väisäsen kanssa hän asuu kahdestaan Liperin Tutjunniemessä.

Talon hän osti perheineen vuonna 1987, minkä jälkeen tuli avioero, mutta talo ja lapset pysyivät.

Remontteja vanhassa kaupparakennuksessa on riittänyt, muun muassa vesikatto on uusittu ja sisälle tupaan rakennettu iso leivinuuni. Haastattelupäivänä se hohkaa niin kuumana, ettei sitä kärsi kädellä koskettaa.

– Missään nimessä en halua Jenniä laitokseen. Olen käynyt niitä paikkoja katsomassa, mutta aina vastaan on iskenyt tunne, että ne eivät ole koteja. Siellä ihmiset ovat vain säilytyksessä, Lea Väisänen sanoo.

^{Pian 73 vuotta} täyttävänä hän tiedostaa, ettei jaksa ikuisesti hoitaa huonosti liikkuvaa kehitysvammaista tytärtään, joka tarvitsee apua niin peseytymisessä, ruokailussa kuin pukeutumisessakin.

– Onneksi minulla on lapsikatras, johon luotan. On jo puhuttu vanhimman pojan Jannen kanssa, että hän huolehtii Jennistä minun jälkeeni. Tyttärentyttäreni, vanhin lapsenlapseni, on myös jo aikuinen ja voi toimia apuna Jennin hoidossa.

^{Kodin portailta} Jenni Väisänen hoippuu ulos rollaattorin ja henkilökohtaisen avustajansa Arja Pesosen kanssa. Äiti Lea on auttanut kengät jalkaan ja takin päälle. Jenni ja avustaja suuntaavat pienelle kävelylle metsätietä pitkin.

Sillä välin Väisänen kolaa lunta edellisyön sateen jäljiltä pois ovelta ja postilaatikolta. Hänen lonkkansa on vihoitellut elokuusta lähtien.

Uutta niveltä hän siihen toivoo. Toiseen jalkaan tekonivel on laitettu peräti kahdesti, koska ensimmäinen kului loppuun.

– Kai minä sitten jokusen askeleen olin sillä jalalla ottanut, Väisänen naurahtaa ja jatkaa hommaansa.

Hän hoitaa itse niin puusavotat kuin syksyisin marjastukset ja sienestyksen. Metsälle hänen on ajoittain päästävä, se on hänen henkireikänsä.

– Puoleksi tunniksi voin jättää Jennin yksikseen, kunhan pysyttelen lähimaastossa. Hän osaa soittaa omalla kännykällään. Me ymmärrämme toistemme kommunikaatiota.

Kahvipöydässä vähäpuheinen Jenni on toistellut hiljaisella äänellä pariin otteeseen äitinsä lonkan olevan kipeänä. Hän myös huolehtii, että kaikki ottaisivat pullaa kahvinsa kanssa.

Ulkona Jenniä kiinnostaa toimituksen auton merkki: auton nähtyään hän tunnistaa sen heti.

^{Palataan 1980-luvulle}, jolloin Lea Väisänen oli eronnut nuoruuden liitostaan ja eli uutta perhearkea Ylämyllyllä. Perheeseen oli jo esikoisen jälkeen syntynyt tyttö ja poika, neljäs raskaus sujui tuttuun tapaan hyvin.

– Minulla kävi hölmön tuuri, koska aivan varmasti työkaverini ja minun verinäytteet sotkettin. Olimme kokeessa peräkkäin ja odotimme vauvoja yhtä aikaa. Hänet kutsuttiin Kuopioon lisätutkimuksiin. Hän pelkäsi hullun lailla, ja minä taas en osannut aavistaakaan mitään.

Sitä seikkaa Lea Väisänen pitää suorastaan Luojan onnena, koska murehtimista tuli sitten aikanaan ihan tarpeeksi.

Odotusaikana Väisänen teki lasten hoitamisen rinnalla paljon töitä Honkalammella sijainneessa päiväkodissa ja Tuutula-osastossa, tuurasi kerrostalonsa talonmiestä ja siivosi rappukäytäviä. Perheen isä oli reissutöissä.

^{Neljäs lapsi} oli tyttö, josta hoitajat sairaalassa heti sanoivat, että vauvalla on kehitysvamma. Sitähän Lea-äiti ei halunnut tyttärestään uskoa, vaikka hoitajat sen kasvonpiirteistä näkivät.

– Ensimmäiset kuukaudet vauva vain itki ja itki. Onneksi kohdalleni sattui keskussairaalassa hyvä sosiaaliohjaaja, joka neuvoi ja opasti kaikessa vammaisuuteen liittyvässä.

Tutkimuksissa selvisi, että vauvalta puuttuu aivokurkiainen, mikä aiheuttaa vaikean kehitysvamman. Nykyään arvioidaan, että aivokurkiainen puuttuu synnynnäisesti 3–7 lapselta 10 000:sta.

^{"Tyttö tuskin} koskaan kävelee", olivat lääkärin sanat sairaalassa äidille ja vastasyntyneelle vauvalle.

– Olin ollut töissä Honkalampi-keskuksella ja tiesin, että silloin oli alkanut monenlaista kuntoutusta kehitysvammaisille. Vastasin lääkärille, että olen nähnyt paljon erilaisia lapsia, jotka ovat oppineet kävelemään, Lea Väisänen muistelee sisuuntumistaan.

Ja sitä myöhempää pientä ilon hetkeä sillä kertaa, kun samainen lääkäri sairaalan käytävällä kääntyi katsomaan häntä ja Jenniä, joka todellakin juoksi omin jaloin.

Jo vauva-aikana alkoi ahkera kuntoutus, kotona jumpattiin päivittäin ja ammattilaiskuntoutuksessa kahdesti viikossa. Lea Väisänen muistelee olleensa aina mukana kannustamassa ja kuljettamassa pikkuruista tytärtään.

Jenni osoittautui sinnikkääksi ja hyvällä tavalla itsepäiseksi lapseksi.

Aivokurkiaisen puute ja vasemman puoleinen jäykkähalvaus tekivät kyllä kävelemään opettelusta todella työlästä. Lastenrattaita apuna käyttäen reipas tyttö kuitenkin nousi kuin nousikin lattialta kolmevuotiaana ja lähti liikkeelle.

– Itkimme kaikki ilosta. Nuorin poikamme Jouni oli syntynyt, ja seurasimme jännittyneinä Jennin kävelemään opettelua.

Vasen jalka vaati jäykennys- ja oikaisuleikkauksen, jotta sen kanssa pääsi kävelemään. Myös tukilastaa pidettiin jalassa pitkään, nykyään tukevat jalkineet riittävät.

^Vaikeudet eivät todellakaan jääneet Jenni Väisäsellä vauvana todettuun kehitysvammaan, vaan hän sai kolmevuotiaana vaikean epilepsiakohtauksen. Ensimmäisellä kerralla kului kolme vuorokautta, ennen kuin Jenni heräsi syvästä unesta.

Seuraavaksi oudon sairastumisen, kuumeilun ja oksentelun, yhteydessä Jenni Väisäsellä todettiin aivovaltimon pullistuma eli aneurysma aivoista. Äiti Lea oli onneksi lähettänyt heikkoon kuntoon menneen tyttärensä ambulanssilla keskussairaalaan ja sieltä tämä kiidätettiin aivokuvien jälkeen pikavauhtia Kuopioon leikkaukseen.

– Kun menin häntä Kuopioon katsomaan, piti varustautua pahimpaan uutiseen. Minulle oli soitettu, että tule katsomaan äkkiä, jos haluat hänet vielä nähdä elossa. Niitä hetkiä ja tuntemuksia tekee kipeätä muistella, Väisänen huokaa.

^{Leikkauksesta} sitkeä Jenni Väisänen kuitenkin toipui, ja sairaalajakson päätteeksi alkoi uudelleen kävelemisen opettelu, kuntoutukset ja tsemppaaminen.

Äiti tunsi itsensä tarpeelliseksi. Jenni on aina näyttänyt isosti tunteensa, kiintymyksensä ja rakkautensa äitiä kohtaan.

– Kävin keskussairaalassa niin usein kuin vuorotyöltäni ehdin. Siellähän Jenni ikävöi kovasti.

Aneurysma on harvinainen mutta periytyvä sairaus. Jo ensimmäisen leikkauksen aikaan todettiin, että Jennillä on päässään myös toinen pullistuma.

– Se tieto jätti minuun vuosiksi huolen, että milloin verisuoni mahdollisesti puhkeaa ja vie Jenniltä taas kävely- ja puhekyvyn, mahdollisesti hengen.

^{Osan vaikeista} vuosista ja lukuisista sairaalareissuistaan Lea Väisänen on halunnut aktiivisesti unohtaa.

Eivätkä vuosiluvut ole tärkeintä. Se on, että kiirehtimällä hän onnistui saamaan muutamia vuosia sitten tyttärensä leikkaukseen ennen kuin verisuoni toisen kerran olisi puhjennut.

– Tunnistin oireilun ajoissa ja pääsimme leikkaukseen.

^{Toisen avioeronsa} jälkeen Lea Väisänen opiskeli Outokummussa lähihoitajaksi. Hän otti samalla selvää vammaisten oikeuksista ja myös omaishoitajuuteen kuuluvista asioista.

– Kyllä meitä mielestäni monet kerrat kohdeltiin kaltoin, jopa väärin ja puhuteltiin hyvin ikävään sävyyn. Sain jopa syytöksiä, kun kävin kysymässä esimerkiksi omaishoidon tuesta. Sekin meiltä on katkaistu monet kerrat mitään ilmoittamatta.

Työtoiminnassa Jenni Väisänen käy nykyään kolmesti viikossa Liperin kirkonkylässä. Nekin kerrat vähennettiin vedoten kuljetusmatkan kalleuteen.

– Kun olin työelämässä, Jenni kävi päivätoiminnassa viitenä päivänä viikossa. Eihän se yhtälö muutoin olisi onnistunut. Minä tein työtä kotipalvelussa.

Lea Väisänen tunnistaa itsessään asteittaista katkeruutta, kun hän miettii tyttärensä kovaa taivalta.

Ellei hän äitinä olisi tyttönsä puolia pitänyt ja jokaisesta edusta taistellut, miten tytön asiat mahtaisivat olla.

– En halua katkeroitua, vaan ajattelen hyviä asioita ja yritän auttaa muita ihmisiä. Lapset ovat olleet ja ovat minun elämäni suola. Heidän avullaan olen jaksanut kulkea eteenpäin.

^{Lämmöllä Lea} Väisänen muistelee entisen työpaikkansa Honkalampi-säätiön muutamia työntekijöitä, jotka tulivat apuun ja tekivät esimerkiksi polttopuita.

– Tunnistan sen, ettei kukaan ole koskaan minua kannustanut tai työtäni arvostanut. Aina on ollut pakko pärjätä omillani ja uskottava siihen, että toimin oikein. Avun pyytäminen on tuntunut nöyryyttävältä.

Ensimmäisessä lähihoitajaopiskelijaryhmässä 1990-luvun taitteessa opiskellessaan Väisänen koki, ettei sitä ammattia arvostettu. Nykyisen hoitajapulan hän näkee olevan pitkän kehityksen tulosta.

– Minua harmittaa, miten hiljaiset ja vähäosaiset jäävät systeemissä jalkoihin.

^{Lea Väisänen} tuntee itsensä sielultaan hoitajaksi. Jo pikkutyttönä hän hoiti isänsä iäkästä tätiä. Sitä myöten vanhusten hoitamisesta tuli hänelle ammatti – ja nyt hän on mielellään ja sataprosenttisesti tyttärensä Jennin omaishoitaja ja virallinen edunvalvoja.

– Tiedämme, että hänellä on itsemääräämisoikeus ja siksi kannustankin häntä puhumaan ja ilmaisemaan tahtonsa. Kysyttäessä hän vastaa aina, että haluaa asua "mutsin kanssa kotona".

Silloin, kun Lea Väisänen tarvitsee omat vapaapäivänsä, Jenni-tytär menee Polvijärvelle perhehoitopaikkaan.

Siellä hänen on hyvä olla tutussa porukassa, kunnes taas vauhdilla kiidetään Tutjunniemen kotitaloon äidin ja Papu-koiran luokse. Pihalla kuunnellaan syksyisin kurjet ja hanhet.