Vainajia haudattiin entisaikaan kirkon lattian alle nahkahanskat käsissä, jotta kylmä ei herättäisi heitä kummittelemaan – Joensuun hautausmaan syntyyn liittyy koskettava tarina

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Karjalaisessa 5.11.2022.

Jos jossakin on mahdollista nähdä yhdellä silmäyksellä lukematon määrä elämää ja ajan kerrostumia, se paikka on pitkään käytössä ollut hautausmaa. Sen hiljaisilla asukkailla on kerrottavana paljon tarinoita sille, joka pysähtyy niitä kunnioittavasti kuuntelemaan.

Mikäli hautausmaa on perustettu 1800-luvun puolella, sen vanhimmat tarinat löytyvät sieltä, missä hautojen sijoittelu on epäsymmetristä, muistomerkeistä moni on valurautainen risti, ja osa sukuhaudoista on aidattu tai rajattu reunakivellä.

Näin on myös vuonna 1852 perustetulla Joensuun hautausmaalla, jossa vanhin alue löytyy eteläosasta. Sieltä voi yhä löytää ensimmäisen hautausmaalle haudatun vainajan muistomerkin, pienen valurautaristin. Pieni oli vainajakin: Helene Rosalie Thuring (1850–1851) oli kuollessaan vuoden ja kahden kuukauden ikäinen.

– Tarina on traaginen. Helenen isä, piirilääkäri Lars Thuring (1814–1858) oli mukana valitsemassa uuden hautausmaan paikkaa, ja sitten hänen oli haudattava tänne ensimmäisenä oma tyttärensä. Myöhemmin isä haudattiin tyttären viereen, kertoo Joensuun seurakuntayhtymän hautaustoimen päällikkö Virpi Kiviniemi.

^{Jos Thuringien} valurautaristien luona katselee hieman ympärilleen, löytyy muistomerkeistä tuttuja nimiä kaupungin historiaa tunteville. On Mustosia, Parviaisia, Olsoneita. Virpi Kiviniemi pysähtyy Mustosten näyttävästi aidatun sukuhaudan kohdalle.

– Minusta tämä kauppaneuvos Antti Juhana Mustosen (1810–1877) muistomerkki on mielenkiintoinen, tällainen ikään kuin katkennut pylväs. Hänhän kuoli suhteellisen nuorena, Kiviniemi kertoo.

Viimeinen hautaus tähän sukuhautaan on tehty itse asiassa vasta vuonna 2011, kun Antti Mustosen Englantiin muuttaneen tyttären Anna Bamfordin (1866–1947) uurna tuotiin Suomeen. Utran kirkko on rakennettu aikanaan Anna Bamfordin aloitteesta.

– Hautapaikkojen aitaaminen on muuten saanut alkunsa siitä, että aikanaan hautausmaan hoitaja sai laiduntaa karjaansa hautausmaalla. Jos haudan omistajilla oli siihen varaa, he suojasivat haudan aidalla, jotta karja ei kulkisi haudan päältä, Kiviniemi kertoo.

^{Suurin muistomerkki} Joensuun hautausmaalla on Cederbergien sukuhauta, jonka on suunnitellut Eliel Saarinen (1873–1950). Siihen on haudattu ensimmäisenä kauppias ja tehtailija Carl Johan Cederbergin (1847–1908) vaimo Anna Cederberg (1850–1881).

– Toinen ääripää ovat sitten olleet kertahaudat ihmisille, joilla ei ole ollut varaa ostaa hautapaikkaa lainkaan. Tällaisia merkitsemättömiä rivihautoja saattaa olla tällaisilla vanhoilla hautausmailla ihan missä tahansa, niiden paikkoja ei tiedetä, Virpi Kiviniemi kertoo.

Hautausmaiden vanhoissa osissa liikkuvan kannattaa kiinnittää huomiota myös muistomerkkeihin kirjattuihin ammatteihin. Ne ovat toisinaan mielikuvitusta kutkuttavia.

– Täältä löytyy esimerkiksi hauta, jossa on mainittu vainajan ammatiksi mestaripoliisi, Kiviniemi kertoo.

^{Nykyaikaiset hautausmaat}, jotka on sijoitettu kaupunkien vanhojen keskustojen ulkopuolelle, alkoivat yleistyä vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Sitä ennen vainajat haudattiin kirkkomaalle, ja kaikkein arvostetuin hautapaikka oli itse kirkkorakennus.

Oulun yliopiston tutkija, arkeologi Sanna Lipkin on perehtynyt hautaamisen tapoihin 1600–1800-lukujen Suomessa, erityisesti kirkkohautauksiin eli vainajien hautaamiseen kirkon lattian alle.

Varhaisimmat todisteet kirkkohautauksista ovat Suomessa 1200-luvulta. Käytäntö oli pitkään kirkonmiehille ja heidän perheenjäsenilleen sekä muille korkeassa asemassa oleville varattu etuoikeus.

– 1700-luvun alussa kirkkohautaus alkoi tulla mahdolliseksi myös muille yhteiskuntaluokille, maaseudulla myös talonpojille. Pikkuhiljaa kirkosta tuli niin yleinen ja haluttu hautapaikka, että tila lattian alla alkoi käydä vähiin, Lipkin kertoo.

^{Tilan puutteen} lisäksi kirkkohautaamisen yleistymisestä seurasi toinenkin ongelma, nimittäin lattialankkujen alta kirkkoon leijaileva haju. Se ei ollut aikalaisille pelkästään epämukavuustekijä: samaan aikaan eurooppalaisessa lääketieteessä uskottiin miasmateoriaan.

– Ajateltiin, että pahat hajut kantavat mukanaan ihmiselle vaarallista miasmaa, joka aiheuttaa tauteja. Alkoi keskustelu siitä, onko kirkkoon hautaaminen sittenkään hyvä tapa, Sanna Lipkin kertoo.

Hautausmaita alettiin perustaa kaupunkien reunamille, ja kirkkoon hautaaminen väheni. Vuonna 1822 kirkkoon hautaaminen kiellettiin keisarillisella käskyllä.

– Jos jossakin on 1700-luvulla käytössä ollut kirkko, sen lattian alla on edelleen hyvin todennäköisesti vainajia. Monissa kirkoissa nämä vanhat haudat on peitetty, mutta joissakin ne ovat yhä lattian alla olevassa tilassa näkyvissä.

^{Arkeologisena kulttuuriperintönä} Suomen ja muiden Pohjoismaiden kirkkohaudat ovat hyvin merkittäviä, sillä haudat ovat täällä säilyneet kylmän ilmaston vuoksi erityisen hyvin. Osa vainajista on muumioitunut ja myös hauta-arkkuja ja -tekstiileitä on säilynyt hyvin.

– 1600–1800-luvuilla vainaja puettiin yleensä hauta-asuun, joka ei ollut oikea vaate, vaan vanhasta paidasta tai lakanasta tehty, selästä aukinainen vaate, joka on ollut helppo pukea kangistuneen vainajan päälle, Sanna Lipkin kertoo.

Asu muistutti yöasua ja saattoi myös olla yöasu, mikä ei suinkaan ollut sattumaa, sillä vainaja valmisteltiin nukkumaan ja odottamaan ylösnousemusta. Hauta-arkku sisustettiin sängyksi olkipatjalla, tyynyllä ja lakanoilla.

– Yleensä vainajille puettiin myös myssy, villa- tai pellavasukat ja nahkahanskat. Näin varmistettiin, ettei vainajalle tule kylmä, jolloin tämä saattaisi nousta kummittelemaan ja vaatimaan lämpimämpiä vaatteita. Samasta syystä myös vainajan jalat saatettiin joskus sitoa yhteen.

^{Toisinaan paidan} sijaan tai lisäksi vainajan päälle laskostettiin peitoksi kangas, joka saatettiin kiinnittää nuppineuloilla. Myös niiden asettelu oli tarkkaa puuhaa. Vainajan ylitse ei saanut kurottaa; se olisi ollut epäkunnioittavaa ja johtanut ehkä kummitteluun.

– Jos vainajan pelättiin kummittelevan, nuppineulat saatettiin asetella niin, että ne pistävät vainajaa, jos tämä yrittää nousta haudasta. Toisaalta historiallisissa lähteissä on mainittu myös, että tätä nimenomaan vältettiin, jotta vainaja ei satuttaisi itseään, kun tulee aika nousta taivaaseen, Lipkin sanoo.

Hauta-arkut olivat 1600–1800-luvuilla yleisimmin mustia, mutta ainakin Oulun seudulla on Lipkinin mukaan käytetty myös keltaisia arkkuja. Keltaisen värin symboliikka liittyy lakastuviin lehtiin, elämän syksyyn.

– Lasten arkut olivat usein keltaisia. 1800-luvulla lasten arkuissa käytettiin myös vaaleansinistä, joka symboloi taivasta. Albert Edelfeltin maalauksessa Lapsen ruumissaatto vuodelta 1879 on kuvattu juuri sellainen arkku, jollaisia löytyy esimerkiksi Keminmaan vanhan kirkon lattialankkujen alta, Lipkin kertoo.

^{Lapsia on saatettu} haudata myös samaan arkkuun aikuisen kanssa. Lapsen ja aikuisen välillä ei välttämättä ole ollut muuta sidettä kuin se, että he ovat menehtyneet samoihin aikoihin. Sanna Lipkinin mukaan menettely ei ole ollut kovin yleinen, mutta joitakin tällaisia arkkuja on löytynyt kaikista kohteista, joissa hän on tehnyt tutkimusta.

– Esimerkiksi Torniossa on arkku, johon on haudattu kaksi taaperoikäistä lasta aikuisen kanssa. Luulen, että lapsille ei ole ollut varaa hankkia omia arkkuja. Toisaalta taustalla voi olla myös ajatus, että lapsen on turvallisempi olla haudassa yhdessä aikuisen kanssa.

Erityisen vaihtelevia käytäntöjä on liittynyt kuolleina syntyneiden tai ennen kastetta menehtyneiden lasten hautaamiseen. 1700-luvulla esimerkiksi keskosia saatettiin piilottaa aikuisen arkun jalkopäähän tai haudata kirkon muurien ulkopuolelle tai kivijalkaan. Kastamaton lapsi ei ole ollut varsinaisesti seurakunnan jäsen, ja siksi hautaaminen on ollut hankala asia.

– Toisaalta esimerkiksi Keminmaan vanhan kirkon lattian alle on haudattu keskosia arvostetun kirkkoherra Nicolaus Rungiuksen (1560–1629) ympärille. On varmaankin ajateltu, että kirkkoherran ympärillä kastamattomienkin lasten on turvallista odottaa ylösnousemusta, Lipkin sanoo.