Näkökulma: Minun Pohjois-Karjalani – Mistä tulet, mihin menet?

Synnyinkotini on Joensuussa Niskakadun ja Kalevankadun kulmassa. Se on muistoissa vain mustavalkovalokuvien turvin.

Kalevankatu 5a oli varsinainen lapsuudenkotini. Rauhallinen 60-luvun lopun ympäristö, jonka puutalot hävisivät hiljalleen laatikkomaisten kerrostalojen alle, kun ihmiset muuttivat maalta Joensuuhun työn perässä.

Niin tekivät omat vanhempanikin, jotka tapasivat samoilla kulmilla Hukkasen kaupassa Papinkadulla. Äiti toimi kaupan kassalla.

Meitä oli paljon, ja saman ikäisiä kavereita riitti pihassa ja toisissa pihoissa.

Osalle maakuntakeskus ei riittänyt, vaan töiden perässä lähdettiin etelään tai Ruotsiin. Muuttoliike oli niin vahvaa, että 70-luvun puoliväliin tultaessa Pohjois-Karjalan väkiluku oli huvennut 30 000:lla.

Meille se riitti. Silloin.

Impivaara keskellä pikkukaupunkia.

Kirkonmäki, urheilukenttä ja sen reunalla töröttänyt kioski merkkareineen. Hasaniemi eli Hasukka. Keväinen sammakkolampi. Penttilän monumentaalinen saha häämötti Pielisjoen vastarannalla.

Hiljalleen elämänpiiri laajeni. Pihapiiristä kortteliin, korttelista toiseen, kortteli kerrallaan.

Claes Wilhelm Gyldénin vuonna 1848 perustettuun Joensuuhun laatiman ruutukaavan kulmat tulivat tutuiksi.

Kun Lihamestarin herkkupuodin, Hukkasesta Monosen kaupaksi muuttuneen sijaan lähdettiin isolle kaupalle, mentiin Kalevankatua pohjoiseen päin A-marketille.

1970 kaupungin väkiluku oli noussut jo reiluun 36 000:een.

^{Joensuun Tiedepuisto} on laajentunut vaihe kerrallaan Mehtimäellä sen perustamisesta 1990 lähtien. Tiedepuisto tarjoaa tiloja yrityksille ja pyrkii omalta osaltaan sparraamaan ja houkuttelemaan kaupunkiin uusia yrityksiä.

Ensimmäisen vaiheen alakerta Länsikadun suunnassa on osin entistä Louhelan koulua.

Sinne peruskoulun ala-asteen ensimmäiselle luokalle menimme ruutukaavan lapset 1974. Pääsimme osaksi tätä koulu-uudistusta pitkän kaavan mukaan.  

Luokat pullistelivat koulukkaita.

Ympäri käydään, yhteen tullaan. Tiedepuiston tiloissa toimii nykyisin Joensuun lyseon lukio.

Siellä on myös Itä-Suomen yliopiston tiloja.

Joensuu on sivistyskaupunki. Kaupunki ja sen ruutukaava saivat virallisen alkunsa 1848. Vuonna 1865 aloitti toimintansa Joensuun yläalkeiskoulu eli Lyseo, joka on maamme toiseksi vanhin suomenkielinen koulu.

Karjalatar-lehden ensimmäinen numero ilmestyi 2. lokakuuta 1874. Se lähti omalta osaltaan luomaan maakuntahenkeä, pohjoiskarjalaisuutta. Taisteli Pohjois-Karjalan eteen. Kuten sivistyksenkin.

Sitä se eli Karjalainen on tehnyt pian 150 vuotta.

Joensuun korkeakoulu aloitti Tulliportinkadulla vuonna 1969. Ammattikorkeakoulu tuli taloon 1992. Puhumattakaan ammatillisen koulutuksen Riveriasta ja lukioista.  

Mitä olisimmekaan ilman näitä, Joensuu?

^{80-luvulla maailma} aukesi lisää joensuulaisteinille. 

Kaksi Brightoniin suuntautunutta kielikurssimatkaa avasivat silmiä. 

Suuri ja elämää muuttanut havainto oli se, että maailmalla pärjää. Ihmisten kanssa tulee toimeen. Rallienglannillakin, vaikka kielien koulunumerot olivat koulussa olleet parhaimmillaankin kuutosta ja seiskaa.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudat. 

Maailma aukesi kuten se aukesi monelle muullekin ikäluokastani. Ja oli auennut jo edellisellekin.

Moni lähti lukion jälkeen opiskelujen perässä 80-luvullakin muualle rakentamaan yhä kansainvälistyvää Suomea kukin tavallaan.

Piti lähteä itsekin Tampereelle Tekniseen korkeakouluun, mutten lähtenytkään. Pohjois-Karjala vei voiton.

Sen sijaan olen lähtenyt monet kerrat matkoille oppimaan, näkemään ja kokemaan.

^{Kansallislauluni on} ensisijaisesti Leevin Pohjois-Karjala.

Olen ensin pohjoiskarjalainen, sitten suomalainen ja eurooppalainen. 

Voin olla täällä sellainen kuin olen.

Rajat on tosin silläkin. Verkkopaita ja speedot olivat kotijoukkojen mielestä liikaa, kun menin hellekesänä asioimaan kirkonkylän marketille. Olin hieman ihmeissäni.

En ole tunnistanut omaa muistoihin kadonnutta 60- ja 70-luvun elämänpiiriäni esimerkiksi Heikki Turusen romaaneista. Osia toki, ja henkilöitä. En niinkään negatiivista yleiskuvaa.

Kuulin kyllä, että mökkitien maatalossa poika oli pantu pitkin tietä – jossain koko perhekin, kun vastus oli isännästä käynyt ylitsepääsemättömäksi. Syöpään sairastunut maajussi taas ei enää selvää päivää tiedon saatuaan nähnyt.

Omassa piirissäni läheisistä on pidetty huolta. Ei viskattu pihalle. Kannustettu, ei ilkeilty.

^{Pohjois-Karjala pysyy} meissä. Hyvässä ja pahassa. 

Näen sen veljestä, ystävistä, kaikista, jotka ovat asuneet jo kymmeniä vuosia muualla. 

He eivät edelleenkään esitä mitään. Ovat rosoisia omia itsejään. 

Sanovat useinkin ennen kuin tulevat ajatelleeksi, mitä sanovat. Sanovat suoraan. 

Karjalan tutkimuskeskuksen tutkija Ismo Björn ilmaisi asian Karjalaisessa taannoin näin: ”Me ollaan pahaa toisista puhuvia, ikäviä, kateellisia valittajia, jotka koko ajan itkevät, että miksi meitä aina kiusataan.” (karjalainen.fi, 10.1.2021)

Toisaalta Björniä edelleen lainaten ”Itäsuomalaiset tunnistavat toisensa, pitävät huolta toisistaan ja etenkin Pohjois-Karjalassa esittävät ystävyytensä vittuiluna.”

Tunnistan nämä Ismon teesit. Olen saanut monen muun lailla tästä kaikesta osani ja tainnut antaa välillä takaisinkin.  

Onko juuri siksi niin, että kun pärjäät Pohjois-Karjalassa, pärjäät missä vain? Olet käynyt läpi sellaisen mankelin, ettei mikään este tunnu sen litistyksen jälkeen miltään.

Mikään ei tule ilmaiseksi, vaan kaiken eteen on ponnisteltava ja pidettävä terhakkaasti puolensa.

Ympäristö pitää tästä huolen.

^Rakas Pohjois-Karjalani. 

Älä käänny sisään päin, pidä ovet ja ikkunat auki maailmalle. 

Näe mahdollisuudet, älä uhkia – varsinkaan olemattomia.

Ole edelleen naiivi, mutta älä liian sinisilmäinen.

Luota edelleen koulutukseen, sivistykseen, tietoon ja säilytä uteliaisuutesi.

Tee kovasti töitä, äläkä anna periksi.

Maailma on auki. Tie - kuoppainenkin - voi johtaa uuteen, avata uusia ovia.

Se oli auki jo Nils Ludvig Arppelle 1800-luvulla. Se on auki Monosen puutuotteille, Abloyn lukoille, tiedon hävittämiselle, Motoneteille ja ties mille. 

Se on auki pohjoiskarjalaiselle ministerille, puhemiehelle, Suomen pankin johtokunnan jäsenelle.

Se on auki juuri sille, mihin haluamme uskoa.

Sateenkaari ei päätykään aina nakkikioskille.

^{En lähde vieläkään} Tampereelle, mutta Lappeenrantaan kylläkin. Lähteä voi vielä näin 57-vuotiaanakin.

Ei sanota silti koskaan ei koskaan. Ei hyvästi vaan näkemiin.

Pohjois-Karjalani. Mielenmaisema, mielenlaatu. Maailmallakin mukana.

Minne ne ikinä Kalevankadun pojasta häviäisivät?

Kirjoittaja on Karjalaisen toimituspäällikkö, joka siirtyy Etelä-Saimaan päätoimittajaksi 1.9.2024.

Karjalaisen näköislehti on tänään keskiviikkona 28.8 vapaasti luettavissa myös ilman tilaajatunnuksia. Pääset lehden pariin tästä.