play

Lieksan syrjäkylällä kahvilaa pyörittävä Annukka Kaltiainen, 60, on sisustanut kotinsa takahuoneeseen, baarin kanta-asiakkat auttavat arkiaskareissa - "Näillä immeisillä on täällä sydän paikallaan"

Kas, siinähän onkin baari. Kahvila Annukka on seututien 524 varressa noin 30 kilometriä Lieksasta Kuhmon suuntaan.

Kas, siinähän onkin baari. Kahvila Annukka on seututien 524 varressa noin 30 kilometriä Lieksasta Kuhmon suuntaan. Kuva: Riikka Hurri

Taru Väänänen

Artikkeli julkaistiin Karjalaisessa ensimmäisen kerran 11.6.2021.

Keskusta - Se kotimainen, vakuuttaa tuulessa heilahteleva vaalimainos. Ilmoitustaululla myyjä kauppaa hyvää nelivetotraktoria. Olisi helppo lohkaista, että nyt sitä ollaan katuvalojen kantaman ulkopuolella, mutta se ei pidä paikkaansa. Lieksan keskustasta kohti Kuhmoa ajava pääsee valotolppien tasaiseen rytmiin Nurmijärven taajamakyltin kohdalta.

Kahvila Annukan emäntä Annukka Kaltiainen, 60, odottaa tulijoita tiskin takana sinivalkoisessa kukkamekossaan.

– Otatko pusun vai korvapuustin?

Baari keskellä pohjoiskarjalaista pikkukylää on tänä päivänä harvinaisuus. Se, että ovet pysyvät auki ympäri vuoden, on vielä harvinaisempaa.

Kaiken lisäksi yrittäjä luotsasi liiketoimintansa läpi kahden koronatalven, mitä voi pitää jo ihmeenä.

Ei tässä auta kimpuroida, ajatteli Annukka Kaltiainen silloin, kun ovet piti laittaa kiinni. Hän jatkoi leipomista kahvilansa keittiössä. Hän risti kiinniolokauden kieltolaiksi ja myi pullaa mukaan paperipusseissa.

Pullaa, jossa käytetään oikeata voita.

– Kerran joku rupesi neuvomaan, että raakapakastepullia kannattaisi ruveta myymään. Minä sanoin, että sinä päivänä baarin ovet saa laittaa kiinni. Ei kaikista asioista kannata tinkiä helpomman elämän toivossa.

Päivät kahvilassa ovat pitkiä, mutta usein Annukka Kaltiaisesta tuntuu siltä, ettei hän ole töissäkään. Kun vapaata jää, Annukka käy metsässä, lukee tai lähtee kyläyhdistyksen järjestämään jumppaan. Tiskin päässä odottelemassa Matti Kortelainen.

Päivät kahvilassa ovat pitkiä, mutta usein Annukka Kaltiaisesta tuntuu siltä, ettei hän ole töissäkään. Kun vapaata jää, Annukka käy metsässä, lukee tai lähtee kyläyhdistyksen järjestämään jumppaan. Tiskin päässä odottelemassa Matti Kortelainen. Kuva: Riikka Hurri

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy

Viime kesä oli hyvä, ja tänäkin vuonna sesonki näyttää lupaavalta. Seudun mökkiläiset ovat lähteneet liikkeelle, samoin ensimmäinen rintama matkailijoita. Karhunpolulla on retkeilijöitä, Jongunjoella kalastajia.

Kahvila Annukasta saa kalastuslupia myös Änäkäiselle, ja läheinen luonto- ja eräkeskus tarjoaa pysähtyville majoitustakin.

Vakituista kauppaa kylällä ei ole ollut kymmeneen vuoteen, mutta kahvilan sisällä minimarketti, josta saa ostetuksi perustarpeet: maidot, makkarat ja saunaoluet.

Silloinkin, kun moottoripyöriä ja matkailuautoja ei tiellä näy, ovi käy tasaiseen. Siitä pitävät huolta Annukan kanta-asiakkaat – pojat.

– Ei vähempee voi kiinnostaa, kuittaa Matti Kortelainen, 63, ja järjestelee tulta sätkätupakkaan.

Mopomies ja automies. Kun tulee tarvis, Heikki Tallus kulkee Lieksan keskustaan mopolla. Matti Kortelainen ei pärjäisi ilman omaa autoa.

Mopomies ja automies. Kun tulee tarvis, Heikki Tallus kulkee Lieksan keskustaan mopolla. Matti Kortelainen ei pärjäisi ilman omaa autoa. Kuva: Riikka Hurri

Keskustelun avaus kuntavaaleista ei iske terassilla kipinää. On parempi asettua penkille ja katsoa, mitä tuleman pitää.

Annukan kahvilan pojat ovat kaikki 60 ja 70 ikävuoden välillä. He ovat sitä lajia ihmisiä, joita maalikyliltä tullut toimittaja näkee liian harvoin. Näillä eläjillä ei ole mihinkään kiire. Tupakkaa riittää, kahvia tulee kuppiin ja ehkä siihen sekaan jotain vähän vahvempaakin.

Kuulijan tarvitsee vain ottaa ilmassa lentävästä tarinasta kiinni.

Vaikkapa näin:

– Pappi heitti rippikoulussa ulos tunnilta. Erehdyin kysymään, mihin sitä sakramenttia tarvitaan. Minulla oli 16-vuotiaana positiivinen testitulos niin sanotusta munaverotestistä. Olin jo isäksi todettu.

– Päästivät sitten ripille kumminkin.

Kokkapuheet sikseen. Miehet ovat tekijäporukkaa, ainakin mitä kahvilaan tulee.

Talvella he tekevät pihassa lumitöitä, kantavat sisään uunipuut ja tekevät kuka mitäkin.

Veli-Juhani Oravalahtea (vas.) Annukka Kaltiainen luonnehtii toiseksi kädekseen. Kerran Oravalahti muun muassa pelasti sähkökatkoksen aikaan baarin jäätelöt tuomalla keskellä yötä  paikalle aggregaatin. Vieressä Matti Kortelainen ja Heikki Tallus.

Veli-Juhani Oravalahtea (vas.) Annukka Kaltiainen luonnehtii toiseksi kädekseen. Kerran Oravalahti muun muassa pelasti sähkökatkoksen aikaan baarin jäätelöt tuomalla keskellä yötä paikalle aggregaatin. Vieressä Matti Kortelainen ja Heikki Tallus. Kuva: Riikka Hurri

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy

Veli-Juhani Oravalahti, 67, tuttavallisemmin Jussi, lähtee tukkuun pakkausavuksi ja nostaa Annukalle kauppakassit kynnyksen yli.

– Aikoinaan olin jo Aunelle kasakkana. Nyt teen, mitä selkä ja lonkat antavat myöten.

Aune, sukunimeltään Heikkinen, tunnetaan etunimellään vähintään yhtä hyvin kuin Annukka. Paikka toimi Aunen baarina aina vuoteen 2007 asti.

Annukka Kaltiainen tutustui Auneen ensin anoppina, sitten työnantajana.

Avioliiton alkuaikana hän kävi töissä Lieksan keskustassa, mutta kun työpaikka meni alta, anoppi palkkasi Annukan baariinsa töihin.

Vuosien mittaan Aune usutteli monta kertaa. Ota baari, kyllä sinä pystyt ja osaat. Lopulta miniä teki ratkaisunsa.

– Yhtenä päivänä se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Näin se on kokeiltava.

Itselleen hän sanoi ääneen, että viisi vuotta. Sen aikaa hän katsoisi meininkejä. Nyt on viidestoista vuosi menossa.

Voi mennä kuukausi, ettei Pekka Tukiainen käy Lieksan keskustassa. Marketista saa tarvittavan tilaamalla ja Annukalta Tukiainen hankkii täydennystä. Viekin kylällä voi käydä parturissa, ja kylällä on uuden yrittäjän kauppakin, Tukiainen tietää.

Voi mennä kuukausi, ettei Pekka Tukiainen käy Lieksan keskustassa. Marketista saa tarvittavan tilaamalla ja Annukalta Tukiainen hankkii täydennystä. Viekin kylällä voi käydä parturissa, ja kylällä on uuden yrittäjän kauppakin, Tukiainen tietää. Kuva: Riikka Hurri

Ikkunapaikaltaan kylänraittia tarkkaileva Pekka Tukiainen, 69, pudottelee sanoja omaan tahtiinsa.

Annukalle lempeäsilmäinen mies on tuttu vieras. Viikossa on harvoja sellaisia päiviä, ettei Pekka käy.

– Salolla kun yksinäni asun, eipä siellä paljon ole... Talo on kyllä ihan tien varressa.

Tukiainen asuu yksin syntymäkotiaan Savijärvellä, kahvilasta kymmenisen kilometriä Kuhmon suuntaan. Lähin naapuri on neljän kilometrin päässä.

– Ikäni olen sillä paikalla asunut, melkein 70 vuotta. Kun muut sisarukset eivät ruvenneet tänne, ajattelin, että se on minun jäätävä.

Elämänmuoto on rakentunut vuosikymmenten myötä. Työvuosina metsätöillä itsensä elättänyt mies kulkee metsissä ja tarkkailee.

– Ahma on kierrellyt useampana päivänä ihan siinä pellolla. On näköjään tottunut.

– Karhujakin on käynyt, ihan ikkunan alla. Muutama vuosi sitten pikkupentuja oli kymmenen metrin päässä ikkunasta.

– Onko Joensuussa koronaa? kysäisee kuulumisten vaihtoon ja maidon ostoon pysähtynyt Veijo Kiiskinen väliin.

– Täällä ei ole pelkoa. Ei ole naapurit ristinä, hän vastaa.

Talveksi Kiiskinen aikoo kumminkin katsoa asunnon Lieksan keskustasta. Häntä tympäisee se, ettei metsissä ole enää riistaa.

– Sudet, hän perustelee.

Kahvilan pöydissä tehdään myös vaihtokauppoja. Veli-Juhani Oravalahdella (ikkunan ääressä) olisi hyvä mutta joutava pöytä. Annukka kaataa lisää kahvia Matti Lilluselle (vas.), Heikki Tallukselle ja Jari Nevalaiselle.

Kahvilan pöydissä tehdään myös vaihtokauppoja. Veli-Juhani Oravalahdella (ikkunan ääressä) olisi hyvä mutta joutava pöytä. Annukka kaataa lisää kahvia Matti Lilluselle (vas.), Heikki Tallukselle ja Jari Nevalaiselle. Kuva: Riikka Hurri

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Jos ei politiikka vedä, susikeskustelu ottaa aina tulta.

Hirvet annetaan susille syötäväksi ja metsästäjät jäävät ilman kaatolupia, on kahvilapöydällisen kanta. Huumori loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun koira viedään pihasta.

– En ole hirviä nähnyt, vaikka aina olen metsässä. Aina. Paitsi tuo, tuo se näkee, riemastuu Kiiskinen Pekka Tukiaiselle.

Ahmoja, karhuja ja hirviäkin tarkkaileva mies ei ole metsästysmielellä liikkeellä, johtuisiko se siitä?

– No niin! Elävän hiirenkin kantaa sisältä ulos, Kiiskistä naurattaa.

Kyllä Tukiainen on metsästänyt. Itse asiassa Suomen painavimman naarassuden.

– Se oli vielä uudenvuodenaatto. Seuraavana vuonna rauhoittivat.

Helsingistä tuli jälkeenpäin soitto, että kyseinen yksilö painaa 47 kiloa.

Tänä päivänä susi vartioi kaatajansa taloa. Täytettynä.

– Ikkunasta kun verhot aukaisee, niin ei tule sisään tuntemattomia.

Kerran salolta päin lähestyi auton ääni. Porukka pysähtyi pihaan. Tukiainen kuuli saunaan, kun tulijat olivat ikkunan kohdalla.

– ”Iso koera, ei uskalleta männä.”

Susihan se siinä pöydällä.

Taikinat syntyvät vuosikymmenten kokemuksella. Pusujen teon Annukka Kaltiainen oppi jo äidiltään, pullan tekoon edellinen omistaja Aune Heikkinen antoi hyvät niksit. – Jokainen laittaa leivonnaisiin omat juttunsa.

Taikinat syntyvät vuosikymmenten kokemuksella. Pusujen teon Annukka Kaltiainen oppi jo äidiltään, pullan tekoon edellinen omistaja Aune Heikkinen antoi hyvät niksit. – Jokainen laittaa leivonnaisiin omat juttunsa. Kuva: Riikka Hurri

Seututie 524 on yllättävän vilkas. Tien vieressä oleva talo kuulemma tärähtää, kun täydessä lastissa oleva rekka osuu monttuun.

Terassi on hyvä paikka seurailla ohi ajavia autoja ja moottoripyöriä.

Kesän tulon merkki on juppiauto.

– 500-luokan mersuja. Eilen niitäkin kaksi pyörähti, Veli-Juhani Oravalahti selventää.

Kylänlahdesta lähtöisin oleva Oravalahti on asunut Nurmijärvellä vuoden verran yli 20 vuotta. Aiempaan elämään kuului muun muassa kolme kesää saaressa Pielisellä.

– Toistatuhatta litraa keräsin joka kesä mustikkaa ja puolukkaa. Täälläkin keräsin alkuvuosina puolukoita. Silloin sai 80 senttiä kilolta puhdistamattomasta marjasta.

– Harrastuksen piikkiin, hörähtää Matti Kortelainen vieressä.

Kortelainen ei ihmettele, että salomaiden marjat kiinnostavat isommassa mitassa lähinnä Thaimaasta tulevia poimijoita.

– Heille se on rahaa.

– En minä heille ole mustasukkainen ollenkaan. Korvoon raapivat isolla lehtiharavalla hirveitä määriä marjaa, Oravalahti säestää.

– Joensuulainen paku, huomaa Kortelainen pihaan kaartavan volkkarin.

Mistäs sen joensuulaisen pakettiauton tunnistaa... Hetkinen, tässä älytetään nyt kuulijaa. Tulija on tuttu mies, mökkiläinen.

Jari Jolkkonen (vas.) kävi ostamassa työmiehilleen pullaa. Jolkkonen omistaa puolisonsa kanssa Nurmijärven kantatilan, jonka päärakennus on peräisin vuodelta 1834. – Mustikkaan pääsee suoraan omalta pihalta, hän kertoo. Oikealla työmaalle tullut Antti Kärkkäinen.

Jari Jolkkonen (vas.) kävi ostamassa työmiehilleen pullaa. Jolkkonen omistaa puolisonsa kanssa Nurmijärven kantatilan, jonka päärakennus on peräisin vuodelta 1834. – Mustikkaan pääsee suoraan omalta pihalta, hän kertoo. Oikealla työmaalle tullut Antti Kärkkäinen. Kuva: Riikka Hurri

Kylällä kuului olevan enemmänkin vipinää siihen aikaan, kun Matti Kortelainen muutti Nurmijärvelle vuonna 1984.

– Metsurien rivitalot olivat voimissaan. Joka kämpässä oli porukkaa, ja baarissa melkoiset meiningit aina perjantai-iltana.

Kortelaista ei saisi minkäänlaiseen rivitaloon. Salomailla on hyvä.

– Piti aikoinaan päästä tuolta keskustasta pois. Vielä kun olisi iästä puolet pois, olisi torhakammassa kunnossa, hän toivoo.

Kortelaisella on kumminkin auto, millä kulkea. Niillä, joilla ei ole, ovat viikoittaisen asiointikyydin varassa. Niin myös Veli-Juhani Oravalahti. Takavuosina hän saattoi polkaista Lieksan keskustaan pyörällä. Matkaa tulee 27 kilometriä.

– Kolme varttia meni tuosta kirkon vastapäätä.

Vaikka kylällä ei ole enää kymmeneen vuoteen ollut sen paremmin omaa kauppaa kuin kyläkouluakaan, baarista miehet ovat ylpeitä. Identtisinä kopioina toistuvien liikennemyymälöiden sijaan on jotain omaa.

– Tämä on semmoinen henkireikä tämä baari meille.

Kyläpäällikkö Heikki Turunen poikkesi kahville. - Heikki on tämän kylän liikkeelle paneva voima, Annukka kehuu miestä.

Kyläpäällikkö Heikki Turunen poikkesi kahville. - Heikki on tämän kylän liikkeelle paneva voima, Annukka kehuu miestä. Kuva: Riikka Hurri

Kylän kuulumisista on parhaiten perillä Heikki Turunen. Ei kuulu kirjailija vaan kyläyhdistyksen puheenjohtaja.

Hiljaista on, sanoo kyläpäällikkö Turunen.

– Karjataloutta täällä ei ole enää ollenkaan, ei yhtään nautaeläintä. Koiria on sitten enemmän, eräkeskuksella on valjakkoyrittäjä.

Vakituisia asukkaita Turunen laskee olevan vähän yli sata. Kyläseurassa jäseniä on noin 70, osa tosin lasketaan kirjanpidossa lieksalaisiksi, ei nurmijärveläisiksi. Mökkiläisten myötä väkiluku moninkertaistuu, mutta lapsia syntyy harvakseltaan.

– Se on tiedossa, että yksi rouva odottaa.

Toistakymmentä vuotta sitten se oikein laskettiinkin, paljonko kyläläisistä on poikamiehiä. Tulos oli melkein puolet.

Veijo Kiiskinen on jutuntekijöiden poikkeamisesta mielissään.

– Tuommoisia tyttöjä tarvitaan kylällä ja paljon.

Liian vähänkö on näkynyt?

– Kyllä tänne yksi linja-autollinen sopisi, Matti Kortelainen vahvistaa.

Kuva: Riikka Hurri

Joukkoon liittyvä Jari Nevalainen, 71, siirtyy pian lieksalaisten kirjoihin. Asunto keskustasta on jo katsottuna.

Nevalainen muutti Jongunjoen varteen Helsingin Punavuoresta. Rakkaus Pohjois-Karjalaan syttyi lomilla Ruunaan retkeilykeskuksessa.

Vuonna 2017 hän päätti laittaa Rööperin asuntonsa myyntiin ja muuttaa Lieksaan.

– Sain vuokrakämpän tuosta kirkkoa vastapäätä.

Tulevan asuntonsa hän on ostanut omaksi. Nevalainen ei metsästä eikä kerää sieniä tai marjoja. Silti hänellä ei ole ikävä Lieksasta mihinkään. Hän on tutustunut ihmisiin.

Asumiskustannukset ovat tietysti oma lukunsa.

Alun perin metsätyömiehiä varten rakennetuista kylän rivitaloista oli hiljattain yksiö kaupan, hinta kuuluu olleen 7 500 euroa. Punavuoressa yhteen asuinneliöön saa laittaa kolmetuhatta euroa lisää.

– Ei se ole hölmö, joka pyytää vaan hölmö, joka maksaa, Jari Nevalainen fundeeraa.

Nevalainen itse tietää näistä asioista jonkin verran. Hän maksoi Helsingin-asuntonsa tekemällä kovimmillaan neljää työtä.

Asunnot sikseen. Nevalainen haluaa kertoa tarinan, joka lähtee Urho Kekkosen kansallispuistosta.

– Jouduin trombin alle. Mulla oli teltta pystyssä siinä, radio päällä. Kuulin, että alkoi tuulla. Kiersin teltan ympäri ja tarkistin kiilat. Yhtäkkiä tuli sellainen huokaus, ulompi teltta lähti lentoon ja sisäteltta lähti liikkeelle.

Nevalainen otti tunturikoivusta kiinni.

– Kun tulin ulos teltasta, rupesin katselemaan kamoja. Rinkka oli keskellä jokea. Piti olla pari viikkoa, mutta ajattelin että ehkä tämä oli tällä kertaa tässä.

Nevalainen päätti vaihtaa Lapin Ruunaaseen, ja loppu on Nurmijärven kylän kannalta historiaa.

Koronavuonna Annukka Kaltiaista arvelutti välillä, miten laskut hoidetaan. – Yllättävän hyvin siitä selvisin.

Koronavuonna Annukka Kaltiaista arvelutti välillä, miten laskut hoidetaan. – Yllättävän hyvin siitä selvisin. Kuva: Riikka Hurri

Juttutuokion aikana Annukka on ehtinyt paistaa tuoreita pusuja.

Lämpimäisiä tarvitaan, sillä kahviakin menee lähemmäs sata kuppia päivässä.

Pimeänä aikana hänen tekee mieli kääntää aamusta kylkeä, mutta ei koskaan kesällä.

Keittiössä Annukka sanoo viettävänsä vuorokauden parhaan hetken. Se on vähän sen jälkeen, kun kello soi neljältä aamuyöllä.

Hän laittaa esiliinan ja asettuu takapihalle aukeavan ikkunan ääreen. Ryhtyy täyttämään sämpylöitä ja alustamaan pulla- tai munkkitaikinaa.

Jos ikkunan laittaa auki, sisällä tuoksuu kesäaamu.

Sesonkiaikana apuna on työntekijä, joka hoitaa iltavuorot. Kahtena päivänä viikosta hän on vapaalla, ja silloin Annukka on kahvilassaan aamuneljästä iltaseitsemään tai -kahdeksaan.

– Euro on pakko ottaa silloin, kun se on tulossa.

Asuinpuolelta tullaan suoraan keittiöön. Talvisaikaan on sytytettävä ensimmäisenä tuli hellaan, sillä rakennus lämpiää kokonaan puulla.

Asuinpuolelta tullaan suoraan keittiöön. Talvisaikaan on sytytettävä ensimmäisenä tuli hellaan, sillä rakennus lämpiää kokonaan puulla. Kuva: Riikka Hurri

Kysymys on elämäntavasta. Ei vähiten siksi, että Annukka asuu kahvilarakennuksen alakerrassa, heti keittiönsä vieressä.

Huoneeseen astuu kuin toiseen maailmaan. Sängyn yläpuolella riippuu unisieppari, lattialla on pehmeä karvalankamatto. Purkkeja ja meikkejä täynnä oleva kampauspöytä on ikkunan ääressä. Huoneessa soi radio, kuten myös keittiössä ja kahvilan puolella.

– Minun kotonen. Tänne on ihana tulla töiden jälkeen.

Esille pääsee sosiaalisen emännän toinen puoli. Iltaisin hän ei välttämättä vastaa edes puhelimeen.

Yläkertaa asuu omassa rauhassaan Aune. Hänellä on kyllä keskustassa asunto, mutta mihinpä baarin pitäjä tuttujen seinien sisältä lähtisi.

Naisten olo ei ole koskaan ollut turvaton, vaikka ohi saattaisi yöaikaan mennä vaikka minkälaista kolkuttajaa ja kulkijaa.

– Kukaan ei ole tullut yöllä herättelemään. Olen ehkä sen verran topakka, on pakko olla.

Avioliitto päättyi aikanaan eroon, mutta Jongunjoelta Annukka ei enää malttanut lähteä pois. Niin hän Nurmijärveä aina kutsuu.

– Näillä immeisillä on täällä sydän paikallaan. Toisia jelpataan, missä tarvitaan.

Yhden huoneen siivoaminen on joutuisaa. - Toista se oli isossa omakotitalossa asuessa.

Yhden huoneen siivoaminen on joutuisaa. - Toista se oli isossa omakotitalossa asuessa. Kuva: Riikka Hurri

Baarin poikien lisäksi ex-mies on apuna. Poikkeilee ohi kulkiessaan ja tutkii temppuilevan auton moottorin ja vaihtaa ruohonleikkurin öljyt. Vastineeksi Annukka laittaa ruoan pöytään.

Ystävä päivittää baarin Facebook-sivuja ja saa aina pullakahvit. Ilman häntä Annukka ei olisi sosiaalisessa mediassa.

– Vähän sellaisessa symbioosissa täällä eletään.

Mittakaavan pienuus saattaa ahdistaa, mutta loppujen lopuksi niin on Annukan mielestä hyvä.

Jos jotakuta ihmistä ei pariin päivään näy, herää huoli. Onko sattunut jotain ja pitäisikö käydä katsomassa.

Hiljaisempana aikana Annukka saattaa hoitaa vain ihan pakolliset hommat. Sitten hän ottaa tuolin alleen ja juttelee ihmisten kanssa. Kyselee kalansaaliit ja muut päivän päälliset kuulumiset.

Hän tietää, että seudulla on paljon yksin eläviä.

– Heille täällä olevat kontaktit saattavat olla ne ainoat.

Omaa aikaa yrittäjä on oppinut ottamaan, kun sen tarvis on. Yleensä maaliskuussa hän laittaa ovet lukkoon kahdeksi viikoksi ja lähtee etelään.

Viime kesänä reissu suuntautui Inariin. Aamu alkoi samppanjalla ja prinsessakakulla, sillä seurue juhlisti Annukan kuusikymppisiä. Merkkipaalun kunniaksi Annukka järjesteli itselleen 15 vuoteen ensimmäisen kunnon kesäloman.

– Pidin viikon. Maailma ei siihen kaatunutkaan, eikä baari.

On ollut hetkiä, joina kahvilan lopettaminen on ollut lähellä. Annukan perheeseen kuuluu lähellä asuva aikuinen poika, mutta parisuhteelle omintakeinen elämänmuoto ei ole jättänyt tilaa.

– Ei kai tällaista kukaan mies katsoisi. Tämä on nyt tämmöinen elämänvaihe, ja katsotaan, mitä sitten tulee.

Kiinteistön omistaa edelleen Aune, mikä on Annukalta varsin tietoinen ratkaisu. Kun aika on, eläkkeelle pääsy on helppoa.

Se aika ei ole kovin kaukana, muutamien vuosien päässä. Jatkajan löytyminen ei vaikuta kovin todennäköiseltä, minkä Annukan pojatkin tietävät varsin hyvin.

– Sinä päivänä minä rupean hakemaan asuntoa lähempää marketteja. Tämä kylä kuolee siihen, kun Annukka lopettaa, ennustaa Veli-Juhani Oravalahti.

Annukka itse uskoo, että kahvilassa olisi vielä jollekin elämisen mahdollisuus.

– Kun vain jaksaa tehdä. Suuren sitoutumisen tämä tietysti vaatii.

Kotimatkan evääksi Kaltiainen pakkaa vielä sokerihuntuiset pusut. Nämä omenahillolla täytetyt vehnäset maistuvat yleensä kanta-asiakkaillekin.

Moni sanoo, ettei ole paljon pusuja saanutkaan.

– Munat matkaan ja mökille, julistaa Matti Kortelainen pahvikenno kainalossaan.

Asiaa salolta päätien varteen taitaa tulla taas huomenna.

Kommentti: Voi kun M.A Numminenkin olisi poikennut

On riemastuttavaa huomata, miten vähän nurmijärveläisen pikkukahvilan liiketoiminta on muuttunut kahdeksalla vuosikymmenellä.

Karjalaisen Kaiku-arkistosta löytyy jokunen osuma 1950-luvulla perustetusta kahvila Mäntykivestä. 1960-luvun alussa siellä on päässyt testaamaan ainakin uusia moottorisahamalleja.

Vuonna 1979 paikasta tuli Aunen kahvila uuden omistajansa mukaan. Kävivät saattavat muistaa Aunen kissan, jolla oli oma mittatilaussänky kahvilan puolella uunin kupeessa.

Vaikka paikka kulki silloin ja kulkee edelleen kahvilan nimellä, on se kyläbaari siinä merkityksessä kuin baari on vanhastaan mielletty. Sieltä on saanut kahvin, munkin ja oluen. Nimenomaan keskioluen. Iltaisin sisälle on pitänyt kuulemma oikein jonottaa.

Tämä inspiroi etsimään kirjahyllystä M.A Nummisen klassikkoteoksen Baarien mies, josta ilmestyi 30-vuotisjuhlapainos vuonna 2016. Olisiko 350 baaria kiertänyt M.A kuitenkin käynyt 1980-luvun puolivälissä Aunen kahvilassa?

Ei, mutta ei kauaskaan heitä. Nummisen Renault 18 pysähtyi Lieksan Toribaariin. Hän tapaa miehen, jonka työnpuute pakottaa muuttamaan Hämeeseen. Ikävä ei tule naisia, ei kavereita, ei edes Toribaaria vaan kalavesiä ja erämaita, joissa saa ihminen olla rauhassa.

Prikulleen samoja ajatuksia kuin Kahvila Annukan kanta-asiakkailla toukokuussa 2021. Työtä ei seudulla ole valita asti, ei oikein naisiakaan, mutta salomaiden rauha pysyy.

Teksti: Taru Väänänen

uusimmat

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta

LÄHETÄ KUVA TAI VIDEO

Näitkö jotain mielenkiintoista? Lähetä kuva! Voit lähettää Karjalaiselle uutiskuvien ja - videoiden lisäksi ajankohtaisia kuvia, jotka ovat hienoja, mielenkiintoisia, hauskoja tai kertovat erikoisista asioista.

phone

Toimitus, uutisvihjeet:

010 230 8110

email

toimitus@karjalainen.fi