Maatilamatkailutila Karvisen Kissanpäivät houkuttelee pysähtymään hetkeksi – "Ei ihmisellä saa koko ajan kiire olla, leikinlaskuun täytyy aina löytää aikaa"

Posliinikissoja, puisia kissoja, kankaisia kissoja, muovisia kissoja. Isoja kissoja, pieniä kissoja, nappisilmäisiä kissoja, itse askarreltuja kissoja. Kissoja kaikissa sateenkaaren väreissä. Ai niin, ja kaksi ihan oikeaa kissaa.

– Sitähän sanotaan, että vanhetessaan ihminen tulee uudestaan lapseksi. Minä olen aloittanut siihen varautumisen ajoissa. Kissakokoelmani kattaa kolme kokonaista huonetta, ja yhteensä kissoja taitaa olla lähemmäs viisituhatta, Päivi Kuronen, 59, kertoo hymyillen.

Karvisen Kissanpäivät on hauskan omalaatuinen ja hyväntuulinen maatilamatkailutila Liperin Roukalahdessa, Pyhäselän rannassa. Paikka on tilan isännän Martti Karvisen, 66, vanha kotitila.

– Kun me vaimon kanssa seitsemäntoista vuotta sitten laitettiin maatilamatkailutoimintaa alulle, niin mehän saimme hommaan varsinaisen salama-alun. Ukkonen nimittäin iski päärakennukseen ja sytytti sen palamaan. Mutta ei me siitä lannistuttu, vaan rakensimme uuden yläkerran, Karvinen muistelee.

^Kaksi harmaakarvaista vuohta köpöttelevät Martti Karvisen luokse heti, kun ne kuulevat tämän taputtavan käsiään. Karvinen päästää ne pois aitauksesta, ja sen jälkeen vuohet seuraavat häntä kuin hai laivaa.

– Tässä ovat Sirkku ja Suvi-Tuuli Enbuske. Ja tosiaan kumpikaan ei puske, eli ovat aivan nimensä veroisia vuohirouvia, Karvinen esittelee.

Eläimet tulevat Kissanpäiville usein siksi, että aikaisemmat omistajat eivät ole esimerkiksi allergian vuoksi pystyneet enää pitämään niitä. Jo kunnioitettavan iän saavuttaneet Enbusketkin ovat tilalla eläkepäiviä viettämässä.

– Ihmiset aina kysyvät, hyppivätkö vuohet pihalla autojen konepelleille. Eivät hyppele. Ainoa tihutyö, jota tämä kaksikko harrastaa, on omenavarkaissa käyminen, ja se se vasta hauskalta näyttää, Päivi Kuronen kertoo.

Vuohien ja kissojen lisäksi tilalla majailee kaneja ja kanoja.

^{Kiireettömyys} on Kissanpäivillä muutenkin arvossaan, vaikka kaikenlaista asiakkaiden kanssa ehditäänkin touhuta.

Päivi Kuronen kertoo, että mikäli vierailla vain on aikaa ja kiinnostusta, hänellä riittää kyllä juttua haasteltavaksi.

– Minun mielestäni tovi tarkoittaa sellaista neljää tuntia. Jos joku valittaa kiirettä, niin minä katson hänen jalkojaan ja sanon, että ei sinulla mikään kiire ole, kun kerran jalkasi eivät juokse. Ei ihmisellä saa koko ajan kiire olla, leikinlaskuun täytyy aina löytää aikaa, Kuronen veistelee.

Huumori ja hyväntahtoinen sanailu ovatkin Kurosella verissä.

Kissanpäivillä kaikella on hauska nimi, ja nimet ovat yleensä juuri Kurosen käsialaa. Esimerkiksi museoaittana toimiva riihi on ristitty Esko Riiheläksi, ja kissahuoneista yksi on nimeltään Katin Kontti.

– Meillä on täällä myös huumorihuussi. Siellä muun muassa roikkuu naulassa pussi, jossa on lankaa ja virkkuukoukku siltä varalta, että jollakulla käy istunnossa aika pitkäksi, Kuronen nauraa.

^Juhlatilana toimivan piharakennuksen seinällä on suurikokoinen, täytetty made. Martti Karvisen mukaan se ei kuitenkaan ole suurin, jonka hän on Pyhäselästä pyytänyt.

– Isoin on tainnut olla 6,7 kiloa, sillä on jo kokoa. Olen lapsesta asti pitänyt kalastamisesta. Omana harrastuksenani kalastan eniten talvella, mutta kyllä kesälläkin tulee käytyä asiakkaiden kanssa järvellä, Karvinen kertoo.

Jos menee tilan rantaan ja tiirailee selkeällä säällä järven yli, voi vastarannalla erottaa Niinivaaran ja siellä Joensuun keskussairaalan. Karvinen kertookin mainostavansa tilaa joskus leikillisesti sillä, että se on näkömatkan päässä Joensuusta.

– Nyt meillä on edessä sen pohtiminen, millaisessa muodossa toiminta täällä jatkuu, kun itse ikäännymme. Se kun tuppaa olemaan niin, että ihmisellä ikä ja terveys kulkevat vastakkaisiin suuntiin, Karvinen sanoo.

Vielä on kuitenkin tarkoitus jatkaa yrittäjinä.

Päivi Kuronen kertoo, että maatilamatkailuyrityksen tavoitteena on ollut levittää hyvää mieltä ja leikillisyyttä, sillä jaettu ilo on kaksinkertainen.

– Silloin matkailutilan perustamista suunnitellessamme puhuimme, että mikä neuvoksi, kun ihmiset eivät enää vieraile toistensa luona. Ajattelimme, että peritään siitä pieni maksu, niin kyllä tänne sitten ihmisiä tulee. Ja hyvin on toiminut tämä meidän suunnitelma, Päivi Kuronen paljastaa hymyillen.

Juttu on julkaistu Kägi-kesälehdessä. Koko lehden pääset lukemaan täällä.