Joensuulaisen Juha Jormanaisen, 46, lapsi jäi rekan alle kotitiellä – "Pahinta oli syyllisyyden tunne"

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 20.4.2024.

Kesä oli vaihtunut syksyksi. Koulut olivat alkaneet. Syyskuun viides päivä vuonna 2005. Maanantai.

Ulkona tuoksui väistyvä kesä.

7-vuotias Niko Jormanainen soittaa isälleen, että voiko jäädä koulun jälkeen pelikerhoon. Poika oli juuri aloittanut ekaluokan Heinävaaran koulussa, ja pelikerhoa pidettiin koulun tiloissa. Niko oli kulkenut kouluun pyörällä.

Isä antoi luvan; poika sai mennä kerhoon.

Iltapäivä kääntyi illaksi, kun Juha ja Laura Jormanainen viettivät viikon ensimmäistä arki-iltaa kotona. Uusioperheen neljä poikaa pyörivät pihalla. Nikonkin kerho oli jo päättynyt. Hellalla kiehui kasvissosekeitto. Päivällinen oli valmistumassa.

Sitä päivällistä ei koskaan syöty.

^{Tuosta illasta} on nyt kulunut yli 18 vuotta. Ei kuitenkaan ole yhtään päivää, etteikö Juha Jormanainen, 46, sitä ajattelisi. Aluksi joka minuutti. Sitten joka tunti. Vähitellen harvemmin. Yhä usein.

Tuona päivänä 7-vuotiaan Nikon elämä päättyi kotitiellä rekan alle. Melkein keittiön ikkunan alla.

Heinävaaran Niittypolulla asui paljon lapsia. Äkkinäisiä tielle juoksuja tai pyöräilyjä osattiin varoa. Niin tälläkin kertaa. Rekkaa ajanut kuski avasi ikkunan ja huusi pihalla olevia lapsia menemään sivuun tieltä, kun hän käänsi rekkaa kapealla tiellä. Vasemmalla puolen olleet lapset menivätkin sivuun. Niko oli rekan oikealla puolen. Hän jäi renkaan alle.

^{Kuin sattuman kaupalla} ambulanssi oli juuri Kiihtelysvaaran kunnantalolla muissa asioissa, joten ensihoito pääsi paikalle nopeasti. Paikalle hälytettiin myös pelastushelikopteri Ilmari. Se ei kuitenkaan koskaan laskeutunut.

– Helikopterin lääkäriin oli yhteys, ja hän näki omasta monitoristaan Nikon elintoiminnot. Näennäisesti näytti siltä, että Niko olisi vielä hengittänyt. Elintoiminnot olivat kuitenkin refleksinomaisia. Lääkäri totesi, että tämä on nyt tässä.

^{Siihen asti} Juha Jormanainen oli toiminut. Hän yritti elvyttää poikaansa. Poisti hänen suustaan kiviä ja hiekkaa. Toivoi ja rukoili.

Ympärille oli kertynyt ihmisiä. Myös pelastushenkilökunta itki.

– Minä vain toimin pakonomaisesti. Kunnes sitten romahdin. Onneksi Laura ymmärsi pyytää ensihoitajaa tulemaan sisälle ja kertomaan tapahtuneesta perheen muille lapsille. Itse emme olisi siihen pystyneet.

Kuolinsyyksi todettiin kallon murskaantuminen.

Juha Jormanainen muistaa yksityiskohtia sieltä ja täältä. Sitten on asioita, joiden kohdalla hänellä on täydellinen musta aukko. Puoliso Laura Jormanainen, 50, täydentää, mutta hänkään ei muista kaikkea sitä, mitä Juha muistaa. Laura ei ollut Nikon biologinen äiti.

^{Onnettomuuden jälkeisenä} päivänä kriisiapu tuli Jormanaisten kotiin tarjoamaan apuaan. Se ei ollut onnistunut kokemus.

– Meille tuli kolme kriisityöntekijää, jotka lukivat kysymyksensä paperista. Kun patteristossa oli neljännen kerran, että miltä minusta nyt tuntuu, minulle riitti. En syytä näitä ihmisiä vaan sitä, että tällaiseen tehtävään lähetetiin täysin osaamattomia ihmisiä, joilta puuttui aidon kohtaamisen taito.

Heinävaaran kylällä kaikki tuntevat toisensa, joten pian Jormanaisten tragedian tiesi jokainen. Vastaanotto oli moninainen.

– Osa hiippaili karkuun meidät nähdessään. Osa katsoi meitä kuin aavetta. Tällainen tuntui tietenkin erittäin pahalta.

^{Moni kuitenkin} tarjosi tukeaan. Surevan ihmisen kohtaamiseen ei ole aina helppo löytää sanoja. Sen Juha Jormanainenkin huomasi.

– Joku saattoi sanoa, että tiedän, miltä sinusta tuntuu. No et varmasti tiedä! Jokainen suru on yksilöllinen. Kukaan ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu. Silloin voisi sanoa, että voin kuvitella, miltä sinusta tuntuu.

Toinen klisee oli, että aika parantaa.

– Meille sanottiin, että vuoden päästä jo helpottaa. Paskapuhetta. Ei se helpota. Kokemuksesta ei pääse yli, mutta sen kanssa voi oppia elämään, Juha Jormanainen tietää.

^{Onnettomuuden jälkeen} Juha Jormanainen oli viisi viikkoa sairauslomalla. Työpaikka oli Perloksella, jolla siihen aikaan meni hyvin. Työntekijöitä oli parisentuhatta. Siinä joukossa myös huhut saavat siivet.

– Yhtäkkiä aloin saada tekstiviestejä, joissa otettiin osaa poikieni menetyksestä. Työpaikalla oli päässyt leviämään huhu, jonka mukaan molemmat poikani olisivat kuolleet.

Jormanainen on erittäin kiitollinen silloiselle työnantajalleen Perlokselle, jossa hänelle tarjottiin psykologin palveluita vuoden ajaksi.

– Tämä ei kuulunut työterveyshuoltoomme, mutta työnantaja hyvää hyvyyttään tarjosi minulle tällaisen mahdollisuuden. Sitä ennen käsitykseni psykologeista oli vähän ennakkoluuloinen.

– Täytyy myöntää, että käsitys kyllä muuttui täydellisesti ja arvostus tätä ammattikuntaa kohtaan nousi ihan uuteen ulottuvuuteen.

^{Jormanainen kävi} vuoden ajan säännöllisesti ammattilaisen juttusilla, aluksi tiheämmin, sitten vähän harvemmin. Verrattuna epäonnistuneeseen kriisiapuun osaava psykologi osasi kertoa teoreettisesti, mitä trauman kokeneen miehen päässä nyt tapahtuu.

– Olin miettinyt, miksi en muista kaikkea tai miksi reagoin asioihin niin kuin reagoin. Psykologi kertoi, miten pääni toimii ja minkälaisia vaiheita on tulossa ja menossa. Sain tuntemuksilleni teoreettiset perusteet, mikä oli minulle merkityksellistä. Enää en ihmetellyt käytöstäni tai tuntemuksiani.

Paras selviytymisen keino Jormanaisten mukaan traagisista tapahtumista oli ihan tavallinen arki. Nikon pikkuveli Timo oli eskarilainen, kun onnettomuus tapahtui. Uusioperheessä oli äidin paikan ottanut Laura ja kaksi tämän kouluikäistä poikaa. Oli monenlaista tapaa käsitellä surua ja löytää uutta paikkaansa muuttuneessa arjessa.

– Ilman Timppaa ja tätä muuta perhettä tuskin olisin selvinnyt. Nämä pitivät kiinni arjessa, kun elämä kuitenkin jatkui ja arkea ei päässyt pakoon.

^{Yksi pahimmista} ajatuksista Jormanaisella oli syyllisyys. Vaikka hän ei olisi voinut tehdä yhtään mitään onnettomuuden välttämiseksi, ei isän mieli halunnut sitä uskoa. Hän etsi syytä itsestään ja kävi asioita läpi, mitä olisi voinut tehdä toisin.

– Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen luin uutista, jossa isä oli peruuttanut autollaan 3-vuotiaan lapsensa päälle. Silloin ymmärsin, että minun kokemukseni ei sentään ollut kaikkein pahin asia, jota maailmassa voi tapahtua.

Juha Jormanaisen mieleen on jäänyt yksityiskohtia, joista osa muistuu vasta vuosia tapahtuneen jälkeen. Yksi muisto on onnettomuusvuodelta. Uutisankkuri Urpo Martikainen luki uutista, jossa kerrottiin, miten moni lapsi on sinä vuonna kuollut pyöräonnettomuuksissa.

– En muista tarkalleen, mikä se kokonaisluku oli, mutta sen Martikaisen lauseen muistan, että vain yhdellä menehtyneistä lapsista oli kypärä päässään. Se yksi oli Niko.

^{Lapsen menetys} on Juha Jormanaisen elämän vaikein kokemus. Elämä oli kuitenkin koetellut ennenkin sitä.

Jormanainen vakiintui jo nuorella iällä. Hän sai Nikon parikymppisenä ja Timon vajaa kaksi vuotta myöhemmin. Nuoren isän energialla hän myös rupesi rakentamaan Heinävaaran taloaan.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen.

– Poikien äiti päätti lähteä, ja minä jäin 2- ja 3-vuotiaiden poikien yksinhuoltajaksi. Talonrakennus oli aivan kesken. Asuimme poikien kanssa keskenään levällään olevassa rakennuksessa, jossa sentään oli yksi huone, jossa pystyimme nukkumaan.

Talo valmistui aikanaan. Pojat varttuivat. Juha ja Laura rakastuivat ja perustivat uusioperheen. Muutaman vuoden ajan kaikki tuntuikin olevan mallillaan.

^{Tällä hetkellä} Juha Jormanainen työskentelee Exel Compositesin tehtaassa työnjohtotehtävissä ihan kotinsa kupeessa Heinävaarassa. Puoliso Laura Jormanainen työskentelee Ilomantsin kunnassa. Pariskunta harrastaa muun muassa moottoripyöräilyä. Myös ilmailu on ollut Juha Jormanaiselle rakas harrastus.

Perheen arki on seestynyt villeimmistä vuosistaan. Pojat asuvat omillaan, ja lapsenlapsiakin on jo arjen ilona. Ikävät kokemukset jättivät kuitenkin jälkensä. Elämän mittasuhteet ovat nyt kohdillaan.

– Asioiden tärkeysjärjestys ei ole meille enää epäselvää.