Harrastus on vienyt lieksalaisen Arto Suhosen Huippuvuorille ja Grönlantiin – "Lieksassakin on kymmenittäin hienoja paikkoja"

Tämä juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Karjalaisessa 23.1.2023.

Lieksalainen Arto Suhonen, 66, on elementissään päästessään tiettömien taipaleiden taakse lumiseen erämaahan.

Ahkiota vetäen hän on kolunnut Suomen ja Ruotsin Lappien syrjäisiä kolkkia ja osallistunut yhteensä kolmeen Huippuvuorille ja Grönlantiin suuntautuneeseen vaellusretkikuntaan.

– Kai siinä on kyse liikkumisen vapaudesta ja halusta opetella pärjäämään itsekseen talviolosuhteissa ihan missä vain. Ei ole mitään muuta rajoitetta kuin se, minkä jaksaa vetää ja kulkea, Suhonen pohtii.

– Yöpyminen ulkona talvella tuntuu olevan rankka juttu aika monelle, mutta se on juuri se, millä pääsee sisälle luontoon.

^{Pitkien arktisten seikkailujen} lisäksi Arto Suhonen tutustuu mieluusti myös lähimaastoon. Retkelle hän lähtee yleensä vaimonsa kanssa.

– Vuosi sitten oli meininki, että käydään vuoden jokaisena kuukautena jossain kohti olemassa yötä ulkona.

– Kolme ensimmäistä, eli tammi-, helmi- ja maaliskuu oltiinkin, mutta sitten se hiipui kevätkiireiden vuoksi. Jatkettiin syksyllä.

Pohjois-Karjala on Suhosen mielestä mitä mainioin talviretkeilykohde, jopa Suomen parhaimpia.

– Paljon valmiita nuotiopaikkoja, laavuja ja merkittyjä reittejä. Talvella polunpohjaa pitkin on todella hyvä hiihtää.

– Lieksassakin on kymmenittäin hienoja paikkoja, jonne voi mennä yöksi tai ihan vain päiväksi paistamaan nuotiomakkarat.

^{Kipinä hiihtovaeltamiseen} pääsi puraisemaan Suhosta toden teolla 1990-luvun puolivälissä.

Puolentusinaa eräkaverin kanssa tehtyä reissua suuntautuivat aluksi Inarin pohjoispuolella Vätsärin erämaa-alueella sijaitsevan Surnujärven maastoihin.

– Tukikohtana oli kiinteä kamiinateltta, josta sitten retkeiltiin ahkion kanssa ympäröivään maastoon. Siitä heräsi kiinnostus, että ahkion kanssa voisi lähteä ihan yökuntiin painamaan.

^{2000-luvun alussa} Arto Suhonen osallistui talvivaellusguruna tunnetun Kari "Vaiska" Vainion järjestämälle arktisen vaelluksen kurssille.

Entinen laskuvarjojääkäri vei oppilaansa kurssin päätteeksi Sarekin kansallispuistoon Ruotsiin kokeilemaan opittua käytännössä.

– Se on varmasti Euroopan upeimpia paikkoja retkeillä. Siellä pystyy reissuamaan pari viikkoa niin, että ehtii nähdä vain pienen osan, Suhonen kertoo.

Sittemmin hän on käynyt Sarekissa neljä kertaa uudestaan. Kolme reissuista on ollut kaksiviikkoisia hiihtovaelluksia.

– Kaksi viikkoa on jo pitkä vaellus. Viikon reissu on sellainen normaali, vähän niin kuin kesällä patikoidessa.

^{Huippuvuoret on Norjalle} kuuluva, Skandinavian ja pohjoisnavan puolivälissä noin tuhat kilometriä mantereelta sijaitseva saariryhmä Pohjoisella jäämerellä.

Arto Suhonen oli osa isoa retkikuntaa, joka hiihti noin 300 kilometrin matkan saarten suurimmalle ja korkeimmalle vuorenhuipulle, reiluun 1 700 metriin kohoavalle Newtontoppenille.

– Se oli opettavainen reissu, koska kolmesta viikosta kaksi kuljettiin lumimyrskyssä, Suhonen kertoo.

– Ei olisi muuten päästy perille, mutta meitä oli mukana 16 henkeä. Ladun aukaisijaa pystyttiin vaihtamaan kaiken aikaa.

– Yksi aukaisee tietä, ja muut tulevat tappituntumalla perässä. Jos jonossa tulee häiriötä, niin helvetinmoinen huuto päälle, että keula älyää pysähtyä. Myräkässä latu häviää näkyvistä kymmenessä sekunnissa.

^{Ankarimman lumentulon} aikaan retkikunnan oli pakko pysähtyä päiväksi. Lunta satoi vuorokaudessa yli 70 senttiä.

– Siellä jäätikön päällä ollaan kuin lumipilven sisällä. Ympärillä olevalta avoimelta mereltä nousee kosteaa ilmaa, ja sopivissa olosuhteissa tulee vaakatasossa kaiken aikaa ryynimäistä lunta. Näkyy vain sellaista vaaleanharmaata massaa.

Horisontti ja kiintopisteet, sävyt ja varjot katoavat. Ilmiöstä käytetään englanninkielistä nimitystä whiteout.

Newtontoppenin juurella sää oli hieman parempi, ja retkikunta päätti kiivetä vuoren huipulle.

– Keli huononi ylöspäin mentäessä, mutta yhtäkkiä lumisade loppui. Maisema aukeni kymmenen sekunnin ajaksi, ja koko vuoristo näkyi kirkkaana merelle asti. Sen jälkeen verhot menivät taas kiinni. Se oli aikamoinen palkinto.

^{Ensimmäistä Grönlannin} retkikuntaansa varten Arto Suhonen valmistautui yli vuoden ajan.

Tavoitteena ei ollut enempää eikä vähempää kuin hiihtää kuuden hengen porukassa maailman suurimman saaren rannikolta toiselle.

– Se oli hankala reissu minulle. Treenasin liikaa ja jouduin keskeyttämään, Suhonen muistelee.

Pakkasessa ja viimassa Suhosen keuhkot oireilivat jo alkutaipaleella. Kun reitti kohosi yli kahden kilomerin korkeuteen sisämaan jäätikölle, meno alkoi hyytyä.

Lopulta Suhonen jouduttiin evakuoimaan lentokoneella takaisin lähtöpaikkana toimineeseen Kangerlussuaqin kylään, ja edelleen sairaalaan Grönlannin pääkaupunkiin Nuukiin.

– 2,5 viikkoa kerkesin hiihtää. Meno loppui pikkuista vaille puoliväliin.

^{Suhonen oli kuormittanut} itseään liiallisella harjoittelulla, ja ylirasituksen vuoksi koko kroppa oli tulehdustilassa.

– Tulehduksesta johtuen keuhkot menivät ihan jumiin, eikä happi kulkenut yhtään. Lääkärin diagnoosi oli keuhkojen kylmettyminen.

– Se oli itkupettymys, paljoa rankempi ei pettymys voi olla. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään mahdollisuutta jatkaa siinä kunnossa. Keho oli alkanut kuivua, kun neste ei enää imeytynyt.

Kokemus oli ikävä mutta ei lannistava.

– Tiesin, mistä se johtui. Se ei ollut vaellusharrastuksen vika vaan ihan omaa hölmöyttä.

^{Arto Suhonen palasi} Grönlantiin vuonna 2014, viisi vuotta ensimmäisen vaelluksen jälkeen.

Kari "Vaiska" Vainio oli kerännyt kokeneista vaeltajasta retkikunnan, joka lähti hiihtämään Luoteis-Grönlannin rannikolle tutustuen samalla alueen inuiittien elämään.

– Vaelsimme kylästä toiseen. Päätavoitteena oli Siorapaluk eli pohjoisin jatkuvasti asuttu inuiittikylä.

– Perinteistä elinkeinoa pidetään yllä ainakin jollain tasolla. Alueella on paljon hiipuvaa surkeutta mutta myös nuoria, jotka elävät perinteiden mukaisesti.

Toisen Grönlannin vaelluksen jälkeen Suhonen ei ole kaivannut enää takaisin äärimmäiseen pohjoiseen.

– Ensinnäkin ne ovat pirun kalliita reissuja, ja toisekseen Lieksankin erämaissa on näkemistä ja kokemista.

^{Jos haluaa lähteä} äkkiseltään kokeilemaan, miltä talvinen yö luonnossa maistuu, Suhonen suosittelee valitsemaan kohteeksi jonkun helposti saavutettavan laavun.

– Sanotaan, että enintään tunnin hiihtomatkan päähän. Esimerkiksi Teretin laavu Patvinsuolla on hyvä, Suhonen vinkkaa.

– Luontoa kannattaa lähestyä sillä asenteella, että lähtee kuuntelemaan ja nauttimaan. Kulkemisesta ei kannata tehdä suorittamista.

– Ottaa niin, että on mukava, saa lämpimän ja pääsee autotiestä riittävän matkan päähän. Joku kilometri riittää jo ihan hyvin.

^{Teltta on Arto Suhosen} mielestä ylivoimaisesti paras yöpymisväline talvella.

– Suksella vain tamppaa paikan ja vähän tiivistää, jos hanki ei ole valmiiksi kova.

Hanki itsessään on hyvä eriste.

– Kun teltan pohjalla on routamatto ja sen päällä ilmapatja, niin siinä on kuin mummolassa olisi.

Ilman telttaa voi nukkua myös suoraan hangella.

– Mutta se vaatii sen, että yö on tyyni eikä sada lunta. Kuusen alla nukkuminen on vielä varteenotettava kokeilu.

^{Paukkuva pakkanen} ei Suhosta haittaa, jos ei mennä aivan äärimmäisyyksiin ja on tyyntä.

Tuulen tuoma kylmyys sen sijaan pureutuu luihin ja ytimiin.

– Pakkanen on paljon mukavampi kuin tuuli tai lumimyräkkä, joka tuulen mukana monesti on.

– Kovallakin pakkasella pärjää, kun on hyvä hattu, kuorivaatteet ja rukkaset. Lämmin kyllä tulee ahkion edessä, oli keli kuin keli.

– Vaarassa ovat kehon ääreisosat: sormet, varpaat ja nenä.

^{Arto Suhonen valmistaa} vaelluksilla käytettäviä ahkioita itselleen ja vaelluskavereilleen.

– Työskentelin Joptekilla mallimestarina ja muotintekijänä. Siinä kyllä oppi lujitemuovista kaiken mahdollisen.

Esimerkiksi suomalainen naparetkeilijä Kari "Poppis" Suomela on käyttänyt vaelluksillaan Suhosen valmistamaa ahkiota.

– Ahkion merkitys talvivaelluksella on ratkaiseva. Voi tehdä omavaraisesti jopa kahden kuukauden vaelluksen, Suhonen sanoo.

Rinkka selässä hiihtäviä ei Suhosen mukaan juuri enää näe.

– Jos rinkan kantaminen on kesällä ikävää, niin talvella se sitä vasta onkin. Rinkan kanssa kun menet alarinteessä turvalleen puolentoista metrin hankeen, niin siellähän olet. Kaveri saa tulla vetämään jaloista.

^{Täyteen ahdetun,} yli 100 kiloa painavan ahkion vetäminen on oma taiteenlajinsa.

– Siinä vaaditaan jonkin verran raakaa voimaa. Nykyään varusteet ovat kuitenkin keventyneet.

Pienellä viikonloppureissulla pärjää paljon pienemmällä tavaramäärällä.

– Viitisenkymmentä kiloa ei paina ahkiossa vielä mitään. Vähänkin kantavalla hangella se tulee perässä ihan itsestään.