Lehmolainen Anne Karppinen menetti puolisonsa yllättäen 2,5 vuotta sitten – surun pahin kipu on nyt voitettu

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 21.6.2023.

Vuoden viimeinen päivä 2,5 vuotta sitten oli kirkas ja kirpeä. Lumipyryt olivat vaihtuneet pakkaseen. Maisema oli kaunis varsinkin Kolilla, jossa kontiolahtelaiset Anne ja Jukka-Pekka Karppinen viettivät uuttavuotta.

Takana oli koronavuosi. Oltiin etätöissä kotona. Oltiin tiiviisti yhdessä.

"Terkut Kolilta! JP totesi, että tämä vuosi on ollut yhdessäolon ennätysvuosi. Kysyin, että laadullisesti vai määrällisesti, niin hän vastasi, että joo."

Näin Anne Karppinen, 57, kirjoittaa Facebookissa 31.12.2020 onnellisuutta hehkuen.

Kaksi kuukautta myöhemmin Jukka-Pekkaa ei enää ole.

– Elämä on aikamoista. Ensin sitä on. Sitten ei enää ole, sanoo Anne Karppinen nyt.

^{Pahin sokkivaihe} on ohi. Nyt hän pystyy sanomaan, että hän selvisi.

Suru on yhä läsnä jokaisessa päivässä. Nyt hän kuitenkin tietää, että elämä voi jatkua. Ja se jatkuu.

– Minun on ikävä Jukkaa jokaisena päivänä.

Anne ja Jukka-Pekka Karppinen ehtivät olla naimisissa yli 30 vuotta. Nuoruuden vuodet hurahtivat ura- ja lapsiperhekiireissä.

Kuluneet 10–15 vuotta olivat pariskunnan elämän parhaita vuosia parisuhteen näkökulmasta.

– Kun pojat muuttivat omilleen, meillä alkoi jollain tavalla uusi vaihe. Vietimme ihan tavallista arkea, teimme paljon töitä mutta viihdyimme toistemme seurassa. Yhdessä oli hyvä olla. Olimme onnellisia ja myös kerroimme sen toisillemme.

^Palataan helmikuuhun 2021. Karppisilla eletään normaalia alkutalven arkea. Jukka-Pekalla on milloin mikäkin paikka kipeä, mutta siihen oli totuttu: monipuolisesti liikuntaa harrastavan miehen elämään kuuluivat kivut ja kolotukset, kun lihakset olivat jumissa tai muuten vain kroppa treeneistä kireänä.

Sitten tuli selkäkipu, joka oli jotain erilaista.

– Yhtenä aamuna olin Teams-palaverissa, kun Jukka tuli ovelleni huonon näköisenä ja sanoi, etteivät jalat oikein kanna. Selkä oli niin kipeä.

Ensin käytiin lääkärissä ja fysioterapiassa, mutta kipu ei hellittänyt eikä sen syy selvinnyt. Kun Jukka-Pekka ei päässyt enää oikein edes liikkeelle, hänet otettiin hoitoon Tikkamäelle.

Sitten syy selvisi. Sappirakon syöpä. Ei enää mitään tehtävissä. Etäpesäkkeitä oli kaikkialla.

– Olimme Tikkamäellä Jukan huoneessa, jossa oli muitakin potilailta. Olin ajatellut kuulevani Jukalle tehdystä hoitosuunnitelmasta. Lääkärin sanat olivatkin jotain ihan muuta, jollaiseen emme olleet valmistautuneet yhtään. Kylmät sanat kaikkien kuullen.

– En haluaisi kritisoida, mutta tätä tilannetta lääkäri ei hoitanut hyvin.

^{Meni kolmisen viikkoa,} kun Jukka-Pekka ei enää jaksanut kunnolla herätä. Terveenä itsensä pitänyt, urheilullinen ja aktiivinen mies hädin tuskin ehti ymmärtää asiaa. Että hänen elämänsä on nyt eletty. 57-vuotiaana.

– Enää emme puhuneet, että tästä selvitään. Lopussa Jukka meni lukkoon. Pidimme vain kädestä kiinni ja olimme lähekkäin.

"Rakas Jukka nukkui tänä aamuna pois. On jo taivaan kodissaan. Kiitos ystäville rohkaisevista viesteistä ja rukouksista, joita koko perheemme on saanut eri kanavia pitkin.", Anne Karppinen kirjoitti Facebookissaan 20.2.2021.

Anne Karppisesta tuli leski ennalta arvaamatta kesken onnellisen ja seesteisen elämänvaiheen. Täysin yllättäen. Alkuvaiheista hän muistaa jotain sieltä, toista täältä. Elämä meni sumussa, johon omat pojat ja läheiset toivat lohtua.

– Kun tulin ensimmäisen kerran tyhjään kotiini, halusin heti kaikki Jukan tavarat pois silmistäni. Muutaman tunnin kuluttua halusin ne kuitenkin takaisin esille. Sitten halusin läheisistäni seuraa itselleni mutta kuitenkin halusin olla yksin.

^{Karppinen on aina} rakastanut työtään, mutta nyt tuli ensimmäistä kertaa eteen tunne, että sekään ei kiinnostanut. Arjessa pahinta olivat perjantait – ja viikonloput.

Kun ihmiset menevät kauppaan ja miettivät, mitä viikonloppuna syötäisiin tai mitä tehtäisiin. Sitten ei olekaan sitä toista, jonka kanssa näitä arjen asioita voisi miettiä.

– Sain paljon sellaisia lohdutuksen sanoja, että onneksi minulla on muistot. Aluksi ajattelin juuri päinvastoin: en halua niitä muistoja! Juuri niiden muistojen takia on niin paha olla, kun uusia ei enää tule.

– Tällä hetkellä ajattelen, että onneksi on ne muistot. En luopuisi niistä mistään hinnasta.

"Mietin, että jos joku tarjoaisi minulle nyt ihmelääkettä, joka veisi suunnattomasta ikävästä johtuvan surun ja tuskan pois, mutta maksuna minun pitäisi antaa kaikki rakkaat yhteiset muistomme, niin en siihen vaihtokauppaan suostuisi. En, vaikka sattuu näin kovasti." (Facebook 1.3.2021)

^{Akuutin surun} aikana Anne Karppinen kaipasi yksinoloa mutta myös seuraa. Hän hankki ystävänsä kautta lapinkoira Roosan, josta tuli kultaakin tärkeämpi aarre arkea jakamaan.

– Viihdyimme Jukan kanssa paljon metsässä, ja metsä on ollut minulle lohtu yksinkin ollessa. Olemme Roosan kanssa viettäneet lukemattomia tunteja Jaamankankaan metsissä.

– Roosan merkitys on ollut aivan korvaamaton. Monesti kyllä mietin, että olisipa Jukkakin saanut tutustua Roosaan – ja päinvastoin.

^{Nyt kun Anne Karppinen} on ollut leski 2,5 vuotta, hän pystyy katsomaan taaksepäin surun eri vaiheita. Kun akuutein sokkivaihe oli ohi, alkoi suorittaminen, jonka alle saattoi peittää pahimman tuskan.

– Rupesin touhuamaan, järjestämään hautajaisia ja olemaan reipas. Se onnistui vaihtelevasti arkena, kun sain olla töissä ja ihmisten keskellä. Viikonloput olivat kuitenkin pahimpia, perjantait aivan hirvittäviä.

Ensimmäisenä yksinäisenä juhannuksena Karppinen sai kutsun ystäviensä luokse. Hetken hän mukana olikin ja nautti ystäviensä seurasta.

– Sitten tuli kuitenkin äkillinen tarve päästä kotiin ja olla yksin. Aamulla, kun muut vielä nukkuivat, hyppäsin autooni ja ajoin Lehmoon. Kyllä he sen ymmärsivät. En ollut vielä valmis olemaan yksin seurassa, jossa aikaisemmin olimme Jukan kanssa yhdessä.

"Rakas läheiseni sanoi, että vaikeiden aikojen jälkeen huomaa, että elämä ei loppunutkaan, se vain muutti suuntaa. Päivänkakkarakin saa värinsä pikkuhiljaa takaisin. Ihanaa juhannusta sinulle ystäväni, missä sitten oletkin", kirjoittaa Anne Karppinen Facebookissaan juhannuksena 2021.

^{Puolison poismeno} oli Anne Karppisen elämän pahin kokemus, mutta sen jälkeen seurasi muutakin ikävää. Saman vuoden aikana menehtyivät sekä Karppisen isä että veli. Isän kuolema oli odotettavissa mutta veljen ei.

– Eihän sitä suruun koskaan totu eikä turru, mutta koska olin jo pahimman kokenut, niin isän ja veljen kuolemat eivät saaneet minua enää romahtamaan. Tärkeää oli myös olla tukena äidille.

Jossain vaiheessa Karppinen kävi lääkärinkin juttusilla. Sieltä hän sai voimaannuttavat sanat, jotka jäivät mieleen ja auttoivat.

– Lääkäri sanoi, että sinä selviät.

– Onneksi minulla on lapset, heidän kumppaninsa, muut läheiset ja ystävät. Minulla ei ollut vaihtoehtoja, eteenpäin oli mentävä.

^{Anne Karppinen} selvisi. Pahimman surun aikana hän ei ehkä siihen itsekään uskonut, mutta aika tekee tehtävänsä. Kun ihmiset sokkivaiheessa lohduttivat sanoilla, että aika parantaa, hän ei uskonut. Nyt hän tietää, että se on totta.

 – Surua ei voi kiertää eikä siirtää eikä myöskään peittää. Minulle tärkeää on ollut siitä avoimesti puhuminen. Ilo kertaantuu ja suru puolittuu, kun niistä puhuu.

Karppinen ei pelkästään selvinnyt. Hän meni myös eteenpäin. Tällä hetkellä elämään tuo onnea uusi parisuhde ja muutto – suuria elämänmuutoksia siis.

– Kun kerroin somessa surustani, sain paljon lohdutuksen sanoja. Olen niistä kaikista äärettömän kiitollinen. Yksi yhteyttä ottanut oli yläasteella ollut luokkakaverini Tom, joka oli jo jokin aika sitten eronnut parisuhteestaan.

– Aloimme pitää yhteyttä, keskustelimme syvällisesti kaikista asioista. Ajan kuluessa ymmärsimme ja myönsimme, että kyse on muustakin kuin ystävyydestä, Karppinen hymyilee.

^{Uuden parisuhteen} lisäksi Karppinen on juuri jättänyt pitkäaikaisen työnsä Riveriassa ja muuttaa kesän aikana Kemijärvelle. Siellä odottaa elinvoimajohtajan pesti.

– Riveriassa oli hyvä olla. Nyt tuli kuitenkin olo, että vielä voisi jotain muutakin tehdä. Kemijärvi on minulle tuttu paikka lapsuuteni mummolasta. Jokin sinne Lappiin veti muutenkin.

– Nyt tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Selvisin.