play

Säpin perhe muutti Valtimolle, asui kahdessa saunamökissä ja lopulta navetassa, jossa yhdeksänhenkinen perhe vietti kaksi vuotta – Evakkomatka pohjoiskarjalaiseksi ei ollut helppo: "Olihan se aikamoista, vaan tyytyväisiä ihmiset olivat"

Raimo Säppi on kotitilallaan jokavuotinen vieras. Koko Säpin perhekunta on perinteisesti viettänyt tilalla kesiään. Kunnossapitämistä riittää.
– Vasta laitoimme saunaan uuden peltikaton. Ajan hammas puraisee.

Raimo Säppi on kotitilallaan jokavuotinen vieras. Koko Säpin perhekunta on perinteisesti viettänyt tilalla kesiään. Kunnossapitämistä riittää. – Vasta laitoimme saunaan uuden peltikaton. Ajan hammas puraisee. Kuva: Marko Puumalainen

Taru Väänänen

Juttu on julkaistu alun perin Karjalaisen Evakkotie-teemalehdessä.

Tien pohja Valtimon Rasimäelle oli kehno, kuoppainen ja rapainen. Paikka sijaitsi syrjässä, seitsemän kilometrin päässä asemalta.

Vähän toisella kymmenellä oleva Oili-tyttö patisteli lehmää jatkamaan matkaansa. Ritva olisi mieluummin jäänyt kärrytien laitaan märehtimään.

Äiti otti välillä kantaakseen pikkuveljen. Tämä ei vielä millään jaksanut kävellä sellaista matkaa.

Perillä Rasimäessä odotti kuitenkin jonkinlainen palkinto. Maapala, jolle aikanaan saisi rakentaa oman talon. Ajan oloon olisi hyväksyttävä se tosiasia, että kotipaikka Suojärven Kotajärven kylässä oli lopullisesti taakse jäänyttä elämää.

Heistä, Säpin perheestä, tulisi pohjoiskarjalaisia.

Rasimäellä Säpin perhettä odotti kylä, jota halkoi jyrkkätörmäinen Rumojoki. Kumpuileva maasto oli raivaamatonta, kylmää korpea.

Ensi alkuun perhe pääsi asumaan heille määrätyn maapalstan naapurissa olevaan saunamökkiin, sitten toiseenkin saunamökkiin. Kun maapalstojen varsinaiset asukkaat tulivat kylään, oli muutettava vielä kolmanteenkin tilapäiseen asumukseen – lähitilan navettaan. Lattiat olivat täynnä nukkujia, sillä perhe oli vanhemmat mukaan laskettuna jo yhdeksän hengen kokoinen.

Ahtaissa tiloissa vierähti melkein kaksi vuotta, muistelee Oili Hilonen (ent. Säppi), 88. Pesulla käytiin joen rantatörmään kaivetussa maasaunassa.

– Olihan se aikamoista, vaan tyytyväisiä ihmiset olivat. Monen vuoden evakkoreissun ja ainaisten lähtöjen jälkeen he saivat oman kodin.

Säppien talo, kuten muutkin siirtolaisten talot, rakennettiin tyyppipiirustusten mukaan

Säppien talo, kuten muutkin siirtolaisten talot, rakennettiin tyyppipiirustusten mukaan Kuva: Marko Puumalainen

Syksyllä 2020 Rasimäen ruskamaisemat ovat komeat.

Sotien jälkeen raivatut pellot ovat jälleen viljelyksessä, kertovat peltojen laitaan pullautetut muovikuoriset paalit.

Oppaaksi kylälle on lupautunut Päivi Härkin, 63, Suojärven evakon lapsi itsekin. Valtimon kirkonkylässä asuva Härkin on toiminut kyläyhdistyksessä vuosia ja tuntee seudun ja sen asukkaat.

Säpin perheen talo seisoo kumpareen päällä niin kuin on seisonut vuodesta 1949 lähtien.

– Huondesta! Tervehtii Härkin talon isäntää Raimo Säppiä.

Säppi syntyi vuonna 1946 perheen viimeiseen evakkopaikkaan Pihtiputaalle. Hän on asunut vuosikymmeniä Etelä-Suomessa, mutta viettää kotitilallaan paljon aikaa.

Tänä syksynä aika on kulunut metsässä raivaustöissä. Myös talo on pidetty hyvässä kunnossa. Hirret ovat yhä jykevät, iso leivinuuni levittää tupaan ja kamariin tasaista lämpöään.

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy
Oili Hilosen ja Raimo Säpin vanhemmat Pauli ja Anna Säppi.

Oili Hilosen ja Raimo Säpin vanhemmat Pauli ja Anna Säppi. Kuva: Marko Puumalainen

Rasimäen kylä alkoi hakea muotoaan Raimo Säpin synnyinvuonna 1946.

Maanluovuttajat, kaksi metsäyhtiötä ja valtio, huolehtivat puiden hakkaamisesta. Raivaustöissä oli satoja miehiä. Mukana oli kahden viikon ajan myös niin sanottuja kveekareita, noin 30 hengen joukko ulkomaalaisia vapaaehtoisia.

Saman vuoden kesällä päästiin peltojen tekoon. Kannokon ylös nostamisessa apuna oli viisi puskutraktoria. Lisäksi oli savettava suomaita ja tehtävä kymmeniä kilometrejä metsäojia. Kantosavut nousivat uusien asutustilojen merkkeinä taivaalle.

Tilat haluttiin rakentaa joen molemmin puolin nauhamaiseen muodostelmaan.

Säpin tilan rakentamistyö lähti liikkeelle epätasaiseksi kannokoksi hakatusta tilan pohjasta. Tulijoille riitti raivattavaa.

– Äiti ja isä olivat metsässä itsekin, justeerin päässä, Raimo Säppi kertoo.

Ensin valmistui vaatimaton suoja Ritva-lehmälle, sen jälkeen pieni sisäänlämpiävä sauna.

Rakentamista säätelivät tarkat tyyppipiirustukset. Alakertaan tuli tupa ja kamari, ylös kaksi huonetta. Oili-tytär sai olla purutyttönä, levittämässä sahanpuruja kuivumaan kankaan päälle ennen niiden kauhomista rakennuksen eristeeksi. Samat purut ovat seinän välissä edelleen.

Raimo Säppi muistaa ison, romuluisen miehen, joka mursi järeitä kantoja polttovalmiiksi.

– Itselläni oli jo sen verran ikää, että olin hiillosta kääntelemässä. Laitoin hautumaan naurista ja menin tietysti nokeen. Sanoivat minua sitten poropeukaloksi.

Menneistä vuosista ja Karjalan ikävästä ei juuri puhuttu, sillä käsillä olevassa hetkessä oli riittämiin. Oli pellon raivausta, ojan kaivuuta, talvella metsätöitä.

Monet pientilalliset menettivät terveytensä kylmiin korpiin. Perheen isä Pauli kuoli vuonna 1968.

– Rankat työt, sydän- ja verisuonitaudit. Eiköhän niitä huoliakin ollut sitten, miettii Säppi tuvan pöydän ääressä.

Rakentamista säätelivät tarkat tyyppipiirustukset. Alakertaan tuli tupa ja kammari, ylös kaksi huonetta.

Asuttamisen periaate oli, että saman kylän ihmiset laitettiin asumaan samalle seudulle. Säppien naapurissa asuivat samat perheet kuin Kotajärvelläkin, muun muassa Säpin isän Nikolai-veljen perhe, joka rakensi taloaan samaan aikaan.

Kylällä eli myös kantaväestöä, rintamaveteraaneja, jotka siirtolaisten tapaan saivat Rasimäeltä oman maatilkkunsa. Vanhoja valtimolaisia siirtolaiset kutsuivat paikkakuntalaisiksi, karjalaksi käytössä oli termi ruotcit.

Ihmiset tunsivat toisensa, ei tarvinnut ihmetellä eikä kyräillä. Kylällä he olivat omiensa joukossa, mutta muualla saattoi kuulla huutelua siirtolaiskylän ryssistä. Nimi Ryssänkyläkin eli ihmisten suussa.

Valtimolaisissa tansseissa paikalla oli kuitenkin yleensä sen verran karjalaisia, että huutelu jäi sikseen, Raimo Säppi muistaa.

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy
Talossa joka kohdan piti entisaikaan olla kunnossa  – ja pitää olla edelleen. – Mamma katsoo sieltä ylhäältä, naurahtaa Raimo Säppi.

Talossa joka kohdan piti entisaikaan olla kunnossa – ja pitää olla edelleen. – Mamma katsoo sieltä ylhäältä, naurahtaa Raimo Säppi. Kuva: Marko Puumalainen

Asuttamisen myötä osa Karjalan evakoista joutui luopumaan ortodoksisesta uskostaan. Näin kävi erityisesti Pohjanmaalla. Rasimäen tiiviin yhteisön sisällä ortodoksisuus oli valtavirtaa, ja yhteinen uskonto helpotti tulijoiden asettumista. Kylän oma rukoushuone vihittiin käyttöön vuonna 1966.

Toinen kyläläisiä yhdistävä asia oli karjalan kieli.

Vuonna 1952 valmistuneessa Rasimäen koulussa valtaosa lapsista puhui äidinkielenään karjalaa, ja koulua pidettiinkin ”melkein suojärveläisten kouluna”.

Kotikielestä oli kuitenkin taivuttava kohti suomen kirjakieltä, mikä ei ollut helppoa.

Ensimmäisillä luokilla Raimo Säpin opettaja oli paikkakuntalainen, joka ei ymmärtänyt oppilaidensa puhetta. Vuonna 1955 opettajaksi tuli Salmista kotoisin oleva Pauli Röynä, joka huomasi ettei kaikki ollut kohdallaan. Kävi ilmi, etteivät kaikki kolmasluokkalaiset olleet oppineet vielä kirjoittamaan edes omaa nimeään.

Kylän nuoret viettivät iltaisin taloissa aikaansa. Tuvissa pelattiin vettä kengässä ja muita seurapelejä. Tanssikallio oli kylän nuorten yhteinen illanviettopaikka.

Talojen lapsiluvut olivat suuria. Kun asukkaita 1940-luvun lopussa oli 146, kasvoi kylän väkiluku 1960-luvun alkuun mennessä lähes kolmeensataan.

Kylällä oli oma maamiesseura, ja tilat olivat tuotantokunnossa. Säpin tilalla oli parhaimmillaan 7–8 lehmää ja navetassa oli pieni lypsykonekin.

Kyläläisten maatöitä helpottivat yhteiskäytössä olleet traktorit ja puimakoneet.

1970-luvun alussa silloisen Joensuun korkeakoulun tutkijat kiinnostuivat kylästä. Kylätutkimussarjan ensimmäinen raportti ilmestyi vuonna 1973.

Kylän kukoistusaika oli tuolloin ohi, ja tutkijat pääsivät todistamaan hankien alta paljastuvia pakettipeltoja. Elettiin kiihkeän muuttoliikkeen viimeisiä aaltoja.

Evakoiden lapset eivät jääneet odottelemaan pienten maatilojen isännyyttä, ja 1960-luvun lopulla peltojen paketoimista vauhditettiin lainsäädännöllä. Pienistä tiloista oli tullut elinkelvottomia.

Ihmiset lähtivät Ruotsiin, Helsinkiin vähintään. Yksi heistä oli vuonna 1964 Helsinkiin muuttanut Raimo Säppi. Kylän asukasmäärä romahti puoleen vuodesta 1961 vuoteen 1971.

Kuoleva kylä, näin Rasimäestä sanottiin 1970-luvulla.

Kylässä asuva munkki Stefanos pitää omalta osaltaan yllä ortodoksiperinnettä. Hänen pihapiiriinsä on rakennettu  tsasouna, joka lienee Suomen pienin.

Kylässä asuva munkki Stefanos pitää omalta osaltaan yllä ortodoksiperinnettä. Hänen pihapiiriinsä on rakennettu tsasouna, joka lienee Suomen pienin. Kuva: Marko Puumalainen

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Tänä päivänä osa kylänraitin taloista on silminnähden ränsistynyt ja tyhjillään, osa kuolinpesien hallussa olevista paikoista odottaa kesäasukkaita. Varsin tyypillistä nykysuomalaista maalaismaisemaa siis.

Muutamien talojen pihassa näkyy kuitenkin iso trampoliini – hento merkki uudesta elämästä. Lapset kulkevat koulukyydeissä kirkonkylälle. Rasimäestä koulu lakkautettiin vuonna 1990, koko Valtimon viimeinen kyläkoulu Rumosta vuonna 2002.

Aikoinaan lähteneistä suurin osa jäi sille tielleen. Kyläseppä Timo Ratilainen, 73, päätti uida vastavirtaan. Kolmilapsinen perhe teki paluumuuton Rasimäelle vuonna 1984.

Vanhalle kotitilalle piti saada jatkaja.

– Ajattelin, että on tultava, jottei isän ja äidin työ mene ihan hukkaan. Sitä paitsi etelässä oleminen tympäisi jo.

Konepajan perustanutta Ratilaista pidetään Rasimäen omana Pelle Pelottomana. Eläkepäivien harrastus on vanhan puuveneen rungon kunnostaminen.

Lapsenlapset rakastavat kylämaisemia ja haaveilevat hevostallin perustamisesta entiseen lampolaan. Ratilainen itse ei usko, että kylä houkuttelee uusia sukupolvia asukkaikseen.

– Saa sitä haaveilla, että pannaan kylä eläväksi, mutta nuorille ihmiselle pitää olla työpaikkoja. Eivät ne muuten tänne tule. Se ei ole Rasimäen asia, se on koko Suomen maaseudun asia.

Rasimäki

Valtimon kunnan pohjoisosassa Rumon alueella sijaitseva Rasimäki on yksi Suomen laajimmista sotien jälkeen perustetuista kylmien tilojen asutusalueista.


Vanhastaan kylässä oli hajanaista asutusta, mutta vasta sodan jälkeinen asuttaminen loi yhtenäisen viljelys- ja asutusalueen.


Kylä syntyi kahden metsäyhtiön, Enso-Gutzeit Oy:n ja A. Ahlström Oy:n, ja valtion luovuttamista maista. Asutusalueen maat olivat yhteensä 4?400 hehtaaria.


Rasimäki-Kokkojoki-alueelle raivattiin yhteensä 46 uutta tilaa. Tilojen peltoala oli maanhankintalain mukainen 6–15 hehtaaria.


Ensimmäisten asukkaiden muutto alkoi mittavien raivaustöiden vuoksi vasta 1947, ja vuonna 1950 kaikki tilat olivat asutettu.


Koko Valtimon kunnassa asutustiloja oli yhteensä 123. Vuoden 1956 lopussa koko Valtimolla oli noin 1?500 siirtokarjalaista, joista suurin osa oli Suojärveltä ja joitakin perheitä Korpiselästä ja Soanlahdelta.


Joensuun yliopisto (sittemmin Itä-Suomen yliopisto) on seurannut Rasimäen kylän kehitystä viidellä vuosikymmenellä vuodesta 1973 lähtien. Viimeisin tutkimus julkaistiin vuonna 2016. Kylä on luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaisiin maisema-alueisiin.

Kirkko Päivi Härkinin isä oli asentamassa kelloja tsasounaan. Taisto Hattunen toimii seurakunnan isännöitsijänä.

Kirkko Päivi Härkinin isä oli asentamassa kelloja tsasounaan. Taisto Hattunen toimii seurakunnan isännöitsijänä. Kuva: Marko Puumalainen

Päivi Härkin uskoo vakaasti, että entisellä siirtolaiskylällä on tulevaisuutta. Vuonna 2008 henkiin herätetty kyläyhdistys on pitänyt yllä kylän ortodoksiperinteitä ja houkutellut paluumuuttajia.

– On esimerkki siitäkin, että siirtolaisten lapsenlapset ovat muuttaneet kylälle. Kolmannessa polvessa asutaan, sanoo Härkin ylpeyttä äänessään.

Samaa mieltä on kahden suojärveläisen jälkeläinen, seurakunnan isännöitsijä Taisto Hattunen, joka availee vieraille syksyn säissä viilenneen tsasounan ovet.

Asuttamisen perintö tulee kylän nykypäivässä esille juuri ortodoksisuuden kautta.

Tsasounalla pidetään yhä häitä ja kastajaisia. Praasniekkaa vietetään juhannuksena. Ristisaatto kulkee tsasounalta kylätoimikunnan perustamalle nuotiopaikalle, Tulehmolle.

Oili Hilonen on viettänyt eläkepäivillään lukuisia kesiä Valtimolla. Hän avaa vanhan valokuvalaatikon, joka on täynnä muistoja. Tallessa on kuva naapurikylän Puukarin vanhasta sekatavarakaupasta. Siellä 15 ikävuoden korvilla ollut tyttö aloitti kauppa-apulaisena.

Myöhemmin hän siirtyi Rasimäen kylälle perustetun sivuliikkeen hoitajaksi. Töitä riitti ja kauppa kävi.

– Oli ruokatavaraa, mutta kaikkea muutakin. Leikkasin lasiakin. Sitä tarvittiin, kun kaikki ihmiset rakensivat. Panin hyvän mitan ja vetelin.

– Siellä sai pagista karjalan kieltäkin. Kauppias itse ei ymmärtänyt mitään, kun vanhat ukkoset tulivat kauppaan selvittämään asioitaan.

Samalta kylältä löytyi toinen karjalainen, Väinö, ja nuori pari laittoi oman kaupan pystyyn.

Elämä vei sittemmin Joensuuhun ja töihin vaneritehtaalle.

Lähtijöille Karjala on ollut kaivattu ja ikävöity paikka. Lähtemisen jättämää traumaa ihmiset ovat jälkikäteen käsitelleet muistelemalla. He ovat käyneet vanhoilla kotipaikoilla rajan takana, ja sotien jälkeen Suomessa ilmestyi lukuisa määrä harrastelijoiden muistelmia ja paikallishistorioita.

Oili Hilonen on päässyt käymään Kotajärvellä. Reissullaan hän ui kotikylänsä saman nimisessä järvessä. Vielä välirauhan aikaan pystyssä ollutta kotitaloa ei enää ollut, ei muitakaan Kotajärven kylän taloja.

Rasimäessä hän viettänyt pitkiä aikoja kesäisin, ja vanha kotipaikka on yhä tärkeä. Elämä on kasvattanut juurensa Pohjois-Karjalaan.

– Pakkohan se on ollut. Jo evakkoaikana – mihin vietiin, siihen piti sopeutua.

Pikkutyttönä evakkoon joutunut  Oili Hilonen muistaa surreensa siskonsa kanssa kotiin jääneitä nukkeja.
– Leikimme käpysillä sitten.

Pikkutyttönä evakkoon joutunut Oili Hilonen muistaa surreensa siskonsa kanssa kotiin jääneitä nukkeja. – Leikimme käpysillä sitten. Kuva: Marko Puumalainen

”Tavarat pois kyydistä, on saatava ihmiset junaan”

Oili Hilonen, os. Säppi, muistaa hyvin, miltä ensimmäinen lähtö Suojärveltä vuonna 1939 tuntui. Hän oli samana syksynä aloittanut ensimmäisen luokan kylän kansakoulussa.

Vielä syksyllä isä oli ollut mukana perunannostossa. Marraskuun viimeisenä päivänä Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksen koko itärajan pituudelta. Kotajärven kylästä oli linnuntietä Venäjän rajalle vain kuuden kilometrin matka.

– Meillä talon töissä apuna ollut isän veli sen aamulla sanoi, että nyt tulee sota. Tuolla jo venäläiset jyskävät. Taivaanrannassa oli kuin tulipalo, se näytti ihan punaiselta, Hilonen kertaa muistojaan.

Tuli kiire. Siirtoväkeä ei ehditty juuri valmistella lähtöön. Useat lähtijät saivat vain vaatteet päälleen ja lapsen kainaloonsa.

Säpin perheen Anna-äiti oli paistanut leipiä, joita hän pakkasi selkäreppuunsa. Loput lämpimäiset jäivät keittiön pöydälle.

– Saivat sitten venäläiset syödä.

Perhe kokoontui muiden mukana kansakoululle, matka jatkui hevoskyydillä kymmenen kilometrin päähän Paperon asemalle.

Ihmisten mukana oli laukkuja ja nyssäköitä. Sotilaat olivat kantamusten suhteen tiukkana.

– He sanoivat, että nyt kuulkaa viskataan tavarat pois kyydistä. On saatava ihmiset junaan, kun venäläiset jo paukkavat likellä. Mekin ne paukut kuulimme.

Asemalla odotti kauhea tungos. Kukaan ei halunnut jäädä pois kyydistä.

– Oli niin paljon ihmisiä, ettei junaan päässyt. Meidät lapset heitettiin ihmisten yli. Minäkin käteni poltin, kun ne osuivat härkävaunun keskellä olevaan kaminaan.

Itkua riitti. Vaunussa oli sanko tarpeita varten, miehet lorottelivat suoraan ovesta ulos. Lapset saivat nukkua vaunun ylälavereilla, vanhemmat ihmiset saivat alimmat paikat.

Perhe söi repusta leipää, ja asemille tuotiin hinkeissä keittoruokaa evakoille jaettavaksi.

Talvisodan evakkotaival vei perheen Kiteelle, sieltä matka jatkui Virroille ja edelleen Laukaaseen.

Paikalliset isäntämiehet valitsivat perheitä kattojensa alle. Lapsiperheet eivät olleet kovin haluttuja.

– Meitä oli siinä vaiheessa kolme lasta. Minä, sisko-Sylvi ja veli-Kalle. Aika huonosti meihin suhtauduttiin. Muistan että yhdessä talossa istuimme tuvan penkillä ja emäntä huiteli töitään tekemässä. Äiti katsoi emäntää ja kysyi, saisiko talossa kahvia, kun ei olla juotu moneen päivään. No, emäntä keitti kahvit ja teki pedit tuvan nurkkaan.

Ikävä kotiin oli kova.

– Siskon kanssa meillä on vähän toista vuotta ikäeroa. Hänen kanssaan surimme sitä, että nuket ja kaikki jäivät. Leikimme käpysillä sitten, Oili Hilonen muistaa.

Kun Säpin perhe pääsi palaamaan Kotajärvelle, oli kotitalo paikoillaan. Koko kylällä oli heidän talonsa lisäksi vain yksi toinen pystyyn jätetty talo.

Sotilaiden käytössä ollut talo oli sotkuinen ja likainen. Hirsiseiniin oli lyöty nauloja, joissa roikkui vaatteita.

– Olin äidin apuna, kun yhdessä kannoimme roskia ja olkia ulos talosta. Niillä oljilla sotilaat olivat kai nukkuneet.

Kotikylässä perhe kasvoi, mutta pian oltiin taas sodan jaloissa. Kun suomalaisjoukot kesäkuun 1944 suurhyökkäyksen jälkeen vetäytyvät Itä-Karjalasta, oli lopullinen lähtö edessä. Suojärvellä evakuoimiskäsky annettiin 21. kesäkuuta.

Säppien jatkosodan evakkotaival kulki Kivijärveltä Kinnulaan ja Pihtiputaalle, missä perhe oli pisimpään ennen Valtimolle asettumista.

uusimmat

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta

Luetuimmat

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta

LÄHETÄ KUVA TAI VIDEO

Näitkö jotain mielenkiintoista? Lähetä kuva! Voit lähettää Karjalaiselle uutiskuvien ja - videoiden lisäksi ajankohtaisia kuvia, jotka ovat hienoja, mielenkiintoisia, hauskoja tai kertovat erikoisista asioista.

phone

Toimitus, uutisvihjeet:

010 230 8110

email

toimitus@karjalainen.fi