Saa itkeä kun itkettää – ikuisen eron runous nostattaa tunteet pintaan ja antaa kyynelten virrata

Menneisyydestä voidaan oppia, sanoo tutkija Viliina Silvonen, 33, joka on tehnyt väitöskirjansa äänellä itkemisen perinteestä Aunuksen Karjalassa.

Hän näkee, että suru, sen näyttäminen ja käsittely saisivat olla nykyistä sallitumpia koko yhteiskunnassa.

– Jos itkettää, silloin kuuluu itkeä, vaikka eiväthän kaikki paikat tunnu siihen yhtä luontevilta kuin toiset.

Erityyppiset kriisit, kuten sota Ukrainassa ja ilmastoahdistus, ovat tehneet ikiaikaisesta itkuvirsiperinteestä jälleen ajankohtaista ja jopa tarpeellista.

^Heinäkuussa sekä Ilomantsissa että Joensuussa pääsee tutustumaan itkuvirsiperinteeseen Kyynelkanavat-tapahtumassa. Sen taiteellisen ohjelman teemana on häät ja seminaarissa itkuperinnettä pohditaan ajankohtaisista näkökulmista.

Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa joukko tutkijoita ja taiteilijoita tarkastelevat perinteen jatkumoa ja roolia nyky-yhteiskunnassa.

Hankeaktiivit ovat valmistelleet kolmipäiväisen kulttuuritapahtuman, jossa luvassa on muun muassa Kruuga – Karjalaiset lauluhäät -konsertti Ilomantsin Kalevala-salissa sunnuntaina 17. päivänä heinäkuuta.

Maanantaiksi ja tiistaiksi tapahtumia tulee Joensuuhun. Esimerkiksi ortodoksisessa seurakuntasalissa tiede ja taide kohtaavat perinteen äärellä ja yliopistolla katsotaan vuonna 1921 valmistunut Häiden vietto Karjalan runomailla -elokuva uudella musiikilla maustettuna. Sama elokuva on nähtävissä myös Ilomantsissa.

Viime kesänä pelkästään Ilomantsissa järjestetty tapahtuma keräsi kymmeniä osanottajia. Erityisesti konsertti oli suosittu.

^{Tapahtuman taustalla} on joukko naisia, ja useimmiten naiset myös mielletään äänellä itkijöiksi, mutta Silvonen korostaa, ettei apeus tai tunteet ylipäänsä ole kiinni sukupuolesta.

Arkistoissa aineistoa on valtavasti, muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa, on tuhansia tallennettuja itkuvirsiä. Niitä löytyy myös miesten esittäminä.

– Arkistoissa on myös itkuja, joita Karjalasta lähteneet evakot ovat lähtönsä jälkeen itkeneet nauhoille. Äänellä itkeminen on luonteeltaan rituaalista, usein ne tilanteet ovat liittyneet siirtymiin, kuten hautajaisiin, häihin, pojan tai puolison sotaan lähtöön, kodin jättämiseen, Silvonen luettelee.

Hän kiinnostui itkuvirsistä 14 vuotta sitten folkloristiikan opintojensa alkuvaiheessa.

– Minua kiinnostaa niistä kuvastuva maailma ja miten niissä yhdistyvät erityinen ilmaisutapa. Jo edesmennyt professori Lauri Honko on todennut, että itkuvirret ovat ikuisen eron runoutta. Näihin sanoihin mielestäni kiteytyy se, mistä itkuvirsissä on kyse: surua erossa olosta omasta yhteisöstä ja tutusta elinpiiristä.

Ikuisen eron ajatukseen liittyy se, ettei paluuta entiseen maailmaan, omaan yhteisöön ole.

^Kysymykseen kulttuurisesta omimisesta ja siitä, kuka voi esittää ja tutkia, Silvonen vastaa, että tärkeintä on tunnistaa ja tunnustaa perinteen tausta sekä arvostaa ja kunnioittaa sitä.

– Kulttuurisen omimisen käsite on ennen kaikkea poliittinen ja liittyy valta-asetelmiin. Eikä ole yhtä tahoa tai auktoriteettia, joka voisi määritellä, kuka saa tai ei saa osallistua tai esittää jotakin perinnettä.

Nyky-Suomessa tunnettu perinne juontuu erityisesti karjalaisesta kulttuurista, evakkojen mukana se on kulkeutunut Suomeen ja siitä on kiinnostuttu laajemmin. Vastaavanlaisia rituaalisen suremisen muotoja tunnetaan ympäri maailmaa.

^{Kesän tapahtuman} taiteellisen ohjelman teemana on karjalaiset hääperinteet ja hääitkut. Häiden jälkeen naisen sosiaalinen status muuttuu ja morsian siirtyy asumaan lapsuuden kodistaan pois.

– Hääitkussa minua puhuttelee erityisesti se, miten antilasta eli morsianta hyvästeltäessä ja neuvottaessa otetaan huomioon koko yhteisö, suku ja ystävät, kertoo itkijä ja hankkeen taiteilija Emilia Kallonen.

Hänen ja Loihu-yhtyeen Kruuga-konsertissa on koottuna Taipaleen ortodoksisen seurakunnan alueelta tallennettua hääperinnettä.