play

Välirauhan aikana rakennetun Salpalinjan jäänteet halkovat edelleen näkyvästi Pohjois-Karjalaa - "Monta kertaa olen ajatellut, miten vähillä työvälineillä esimerkiksi panssariesteitä tehtiin"

Jaamankankaalla Salpalinjasta muistuttavat vaikuttavat kivirivistöt.

Jaamankankaalla Salpalinjasta muistuttavat vaikuttavat kivirivistöt. Kuva: Juha Inkinen

Liisa Yli-Ketola

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Karjalaisessa 11.5.2020.

Näinä päivinä 82 vuotta sitten Höytiäisen kanavan rantoja kiertelivät vakavat miehet. Talvisodan rauhanehdot ja menetykset olivat olleet raskaat, mutta lamaantumiseen ei ollut varaa. Jo alle kymmenen päivän päästä rauhan solmimisesta maaliskuussa 1940 ylipäällikkö C. G. Mannerheimin johdolla päätettiin varustautua ja rakentaa mahdollisimman järeä linnoitusketju koko uudeolin itärajan pituudelta.

Rakennustyöt aloitettiin nopeasti jo huhtikuussa Kaakkois-Suomen Virolahdelta.

Suomen salvaksi kesällä 1944 ristityn linjan rakennustöitä johdettiin Myllykoskelle perustetusta Maavoimien linnoitustoimistosta, mutta paikallisille armeijakunnille jäi kullekin vastuu alueensa käytännön toimista.

Joensuussa seudun linnoitussuunnitelma esiteltiin maavoimien komentajalle toukokuun 14. päivänä 1940.

Kiireellisyysjärjestyksessä Pohjois-Karjala kuului kolmanteen eli toiseksi viimeiseen luokkaan.

Tänne ei edes haviteltu yhtenäistä linjaa, kuten Kaakkois-Suomessa tehtiin. Pääpaino oli linnoittaa vesistökapeikot ja esimerkiksi suojata Joensuun kaupunkia.

Pohjois-Karjalassa tutkittiin todennäköisimpinä pidetyt hyökkäyssuunnat ja keskityttiin niihin.

Töihin ryhdyttiin Kiteen Muljulassa, Tohmajärvellä Onkamon kannaksella, Tuupovaaran Koverossa Hömmönkankaalla, Rääkkylässä Varpasalon ja Oravisalon itärannoilla ja Liperin Tutjunniemessä, Enon Harpatinvaaralla ja niin edelleen.

Kenttälinnoitteita, kuten taisteluhautoja, kaivettiin ja teräsbetonikorsuja rakennettiin sopiviin kohtiin ylös Sallaan ja Savukoskelle saakka.

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy
Marjalan bunkkerimuseon tienoilla näkee myös panssarintorjunnassa käytettyä kiviestettä. Linja ulottuu Pyhäselkään.

Marjalan bunkkerimuseon tienoilla näkee myös panssarintorjunnassa käytettyä kiviestettä. Linja ulottuu Pyhäselkään. Kuva: Juha Inkinen

Töitä paiskittiin viiden armeijakunnan alaisuudessa erillisissä työpiireissä ja niiden alaisissa työryhmissä monessa paikassa yhtäaikaisesti.

Työmiehet palkattiin henkilökohtaisilla työsopimuksilla, ja osa oli rakennusliikkeillä töissä. Apuna käytettiin varusmiehiä ja vankeja.

Huhtikuussa 1940 töissä oli 3 000 ihmistä, elokuussa 12 000 ja syyskuun lopussa 23 000. Suurimmillaan yhtä aikaa töihin on laskettu osallistuneen 35 000 rakentajaa ja 2 000 muonittajaa.

Heinäkuussa 1940 määrättiin Höytiäisen kanavan rannoilta puut kaadettaviksi. Maanomistajilta pyydettiin nimet leimausluetteloihin ja luvat hakkuisiin. Puut leimattiin sotilaiden valvonnassa, jotta puolustusnäkökannat tulivat otetuiksi huomioon.

Nykyisen Marjalan bunkkerimuseon paikalla sijaitsi Vihtori Pesosen huvila, jonka puolustusministeriö lunasti linnoitusten alkajaisiksi Pesoselta. Huvila siirrettiin ja alueelle rakennettiin kaksi teräsbetonikorsua, joita nykyisin myös bunkkereiksi kutsutaan.

Niitä rakentamaan Marjalassa päästiin elokuun 24. päivänä.

”Linnoittajat tulivat pikkuhiljaa ja kuljetettiin ilmeisesti yöaikaan. Ei tiedetty mitään, ainoastaan vaistottiin, että jotain ihmeellistä on (tekeillä). Selvisi, kun ruvettiin kaivamaan. On (mielikuva), että alueet pidettiin aidattuina sitä mukaa kun menivät, eikä sinne päässyt näkemään”, muistelee aikalainen nimettömänä Joensuun Bunkkerimuseo -vihkosessa.

Marjalan Salpalinja-kohde sijaitsee kahden suuren järven välissä.

Marjalan Salpalinja-kohde sijaitsee kahden suuren järven välissä. Kuva: Juha Inkinen

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy

Työmaa oli niin salainen, että esimerkiksi Karjalaisen arkistosta on turha toivoa löytävänsä lehtijuttuja linnoitustyömaasta, vaikka oltiinkin keskellä itsenäisen Suomen siihenastisen historian kalleinta rakennushanketta.

Vuodessa hankkeeseen käytettiin 1,9 miljardia markkaa, vuoden 1941 valtion budjetista hanke nielaisi viisi prosenttia.

Viime vuonna valmistuneessa Virpi Launosen väitöskirjasta käy ilmi, miten työntekijöiden vapaa-aikaakin ohjailtiin liikuntaharrastuksiin ja maanpuolustustahtoa ylläpidettiin valmiiksi käsikirjoitetuissa iltamissa.

”Heti tien valmistuttua alkoivat kaivaa bunkkerin pohjia. Pääasiassa (työmaalla) oli autoja, mutta hevosiakin oli. Betonityö tapahtui normaaliin tapaan, ensin tekivät vormut ja raudoitukset”, muistelee aikalainen Joensuun bunkkerimuseon esitteessä.

Teräsbetonin sisäänmenoaukossa on panssaritorjuntatykin säilytystila.

Teräsbetonin sisäänmenoaukossa on panssaritorjuntatykin säilytystila. Kuva: Juha Inkinen

Kaikkiaan 1 500 ihmistä työskenteli Marjalassa. Heistä 800 oli vakituisissa töissä, 700 tilapäistyöntekijöitä.

”Työmiehet suhtautuivat Salpalinjan rakentamiseen kuin mihin tahansa työmaahan, ja työstähän maksettiin hyvää palkkaa. Kaikki heistä eivät olisi halunneet osallistua maaottelumarssille, jota on usein pidetty kansallisen yhteishengen näyttönä ja nostattaja”, kirjoittaa historian dosentti Pasi Tuunainen Noljakan-kirjassa.

Joensuun bunkkerimuseon oppaassa kerrotaan, että vuoden 1941 keväällä järjestettyyn maaottelumarssiin Ruotsia vastaan oli määrä kaikkien Marjalassa työskennelleiden osallistua.

Työnjohtaja, insinööri Olavi Tuliainen oli laitattanut työmaalle kylttejä: ”Ryhmä Tuliainen osallistuu marssiin 100 prosenttisesti”. Ruokailuparakkeihin ilmestyi myöhemmin määräys: ”Joka haluaa pitää työnsä, käy marssimassa”.

Marssikorttien avulla suoritukset tarkastettiin.

Pohjois-Karjalan museon amanuenssi Erkki Matikainen on esitellyt Joensuun bunkkerimuseota vuodesta 2003 lähtien.

Pohjois-Karjalan museon amanuenssi Erkki Matikainen on esitellyt Joensuun bunkkerimuseota vuodesta 2003 lähtien. Kuva: Juha Inkinen

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Välirauhan aikana valmistui 1 200 kilometriä pitkä linnoite, joka ulottuu Suomenlahdelta Sallaan ja Petsamossa aina Jäämerelle asti – ja myös Pohjois-Karjalassa on Marjalan bunkkerimuseon lisäksi monta sotahistoriallisesti kiinnostavaa kohdetta.

Useiden Salpalinja-paikkojen löytäminen maastosta vaatii nykyisin viitseliäisyyttä ja maaston tuntemusta. Maahan kaivetut kenttälinnoitteet vahvistettiin yleensä hirsillä, jotka ovat 80 vuodessa kunnostamattomina maatuneet.

Näkyvimpänä osana ketjua ovat monin paikoin erottuvat kahdesta neljään riviset kivenjärkäleet eli panssariesteet.

Yhtä sellaista halkoo Kajaanintie Kontiolahdelta Joensuuhun ajettaessa, ja aina kaupungin portilla voi vilkaista tuota monumentaalista kaistaletta Suomen sotahistoriaa.

Ampumahiihtostadionille vievän Napakympintien varressa seisoo myös opastetaulu, josta voi lukea Salpalinjasta tietoja.

Linnoituksella oli paitsi työllistävä vaikutus myös iso merkitys suomalaisten itsetunnolle.

– Se oli meidän oma juttumme, joka loi turvaa vuosiksi eteenpäin, Salpalinjan Perinneyhdistyksen pohjoiskarjalainen asiantuntija ja lukemattomat määrät tunteja maastossa kolunnut kapteeni evp. Jorma Kankainen kuvailee.

Salpalinjan kaikki korsut rakennettiin samalla tekniikalla ja kaikkiin rakennettiin niin sanottu siipimuuri, joka suojasi ampuma-aukkoa.

Salpalinjan kaikki korsut rakennettiin samalla tekniikalla ja kaikkiin rakennettiin niin sanottu siipimuuri, joka suojasi ampuma-aukkoa. Kuva: Juha Inkinen

Kontiolahdella syntyneenä ja kasvaneena hänen kiinnostuksensa juontaa lapsuuteen, jolloin hän uteliaisuuttaan lähti esimerkiksi Pyytivaaralle etsimään sodan jälkiä.

Kankainen uppoutui erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikaisiin sotapaikkoihin, mutta niiden kanssa yllättävästikin lomittain kulkee Salpalinja.

– Monta kertaa olen ajatellut, miten vähillä työvälineillä esimerkiksi panssariesteitä tehtiin. Puhelinpylväistä miehet tekivät kolmijalkoja, joilla kiviä nostettiin taljan avulla. Kiviä tuotiin Enon Paukkajasta senaikaisilla kuorma-autoilla yksi tai kaksi kiveä kerrallaan, Kankainen kertoo.

Joensuussa Salpalinjaan tutustuminen kannattaa aloittaa Marjalasta, siis Joensuun bunkkerimuseosta ympäristöineen.

Linnoitteiden tutkimus - ja säilyttämishanke siellä alkoi Jaakko Savolaisen Joensuun kaupungille tekemästä kansalaisaloitteesta. Aloite sai kaupungin teknisen viraston väen lähtemään maastokäynnille ja löytämään teräsbetonikorsut aivan suunnitteilla olleen asuntomessualueen läheisyydestä.

Seuraavaksi kaupungin edustajat suuntasivat tutustumiskäynnille Kaakkois-Suomessa jo silloin yleisölle avoinna olleisiin Salpa-aseman kohteisiin.

Virolahdelle oli vuonna 1980 perustettu ”bunkkerialue”, joka myöhemmin sai museostatuksen. Nykyisin sen lisäksi toimii Miehikkälässä Salpalinja-museo.

Paikallisten reserviupseeri- ja reserviläiskerhojen salpavaellusorganisaatio on järjestänyt Salpavaelluksia ja kouluttanut niille oppaita. Juhlavuoden vaellus jouduttiin koronan takia peruuttamaan.

Näkymä korsun tähystysaukosta.

Näkymä korsun tähystysaukosta. Kuva: Juha Inkinen

Miehikkäläläinen Terho Ahonen on yksi aktiivisista Salpalinja-harrastajista ja on muun muassa opastanut tuhansille reserviupseerioppilaille Salpalinjan syntyä ja merkitystä.

– Salpalinjan merkitystä kysyttäessä päädytään sellaiseen sanaan kuin maanpuolustustahto. Salpalinjan rakentaminen kuului osana tuon ajan sitkeyteen: tajuttiin, mikä rajan takana oli uhkaamassa ja haluttiin puolustaa omaa maata, Ahonen summaa.

– Nuoret kuulijani usein haukkovat henkeään, kun kuulevat, miten paljon työtä, rahaa ja materiaaleja puolustuslinja vaati. Se on todellinen maanpuolustustahdon symboli.

Kivenjärkäleet painavat kolmetuhatta kiloa kappale.

Kivenjärkäleet painavat kolmetuhatta kiloa kappale. Kuva: Juha Inkinen

Sotahistorioitsija Sampo Ahto on sanonut, että linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu.

Näin Ahonenkin ajattelee. Salpalinja toimi erinomaisesti pelotteena vielä kylmän sodan vuosina 1960-luvulla. Miksei 1970- ja 1980-luvuillakin, koska linnoituksen suoja-arvo oli silloin ja on vieläkin hänestä varteenotettavaa.

– Missään tapauksessa linnoitus ei ollut turha. Neuvostoliitto teki jo syksyllä 1940 uusia suunnitelmia Suomen valtaamiseksi ja joutui niissä ottamaan huomioon rakenteilla olevat linnoitteet, joista siellä varmasti oltiin tietoisia. Olivathan ne vaikka ilmakuvista nähty – ja hyvä vain, että tiesivät, Ahonen juttelee.

Salpalinja oli hänen mukaansa selkeä viesti rajan yli, että tuo maa aikoo puolustautua. Ja koska puna-armeija ei talvisodassakaan, ennen Salpalinjaa, päässyt suomalaisten asemista läpi, todennäköisyys maan valtaamiseen linnoitustöiden jälkeen oli vielä heikompi.

Keskiraskaskonekiväärikupu oli määrä sijoittaa kolmanteen jo tekeillä olleeseen teräsbetonikorsuun lähelle Huvitörmää.

Keskiraskaskonekiväärikupu oli määrä sijoittaa kolmanteen jo tekeillä olleeseen teräsbetonikorsuun lähelle Huvitörmää. Kuva: Juha Inkinen

Tuupovaarasta kotoisin oleva sotahistorian harrastaja ja siitä paljon kirjoittanut Rauno Suhonen on samoilla linjoilla.

– Kaikki maanpuolustus on varautumista tulevaisuuteen. Koko ajan on väkeä koulutettava ja kalustoa uusittava. Viimeisimmäksi koronakriisi on näyttänyt ihmisille, miten valmiussuunnitelmia tehdään terveydenhuollossa. Yhtä lailla lasten koulunkäynti on varautumista heidän aikuisuuteensa, sotakamreerin arvonimellä palkittu Suhonen painottaa.

– Talvisodan loppumetreillä puna-armeija kärsi väsymyksestä ja kalustotappioista. Realistisesti ajateltuna Salpalinjalla oli suuri merkitys välirauhan aikana, Suhonen puntaroi.

Konekiväärijalusta on Bunkkerimuseossa, vaikka aseet viedään parempaan turvaan aina museon sulkiessa ovensa.

Konekiväärijalusta on Bunkkerimuseossa, vaikka aseet viedään parempaan turvaan aina museon sulkiessa ovensa. Kuva: Juha Inkinen

Kotikylässään Koverossa Suhonen on toiminut viime vuosina sotilaallisten historiakohteiden oppaana monille ryhmille.

– Retkillä näkee nuorten vilpittömän kiinnostuksen aihetta kohtaan. Monelle asiat tulevat heille täytenä yllätyksenä, Suhonen sanoo.

Hänen lapsuudenkodissaan talvi- ja jatkosodan käynyt veteraani-isä puhui sodasta ja linnoitustöistä äärettömän vähän.

– Työmaathan olivat salaisia. Isolta osalta alueilta oli tuolloin jo ihmisiä evakuoitu pois. Miehiä oli monissa paikoissa komennuksilla ja kaikkineen aikakausi oli hyvin työntäyteistä. Ihmisillä oli arjessaan niin paljon tekemistä ja ajattelemista, ettei ympäristön tapahtumiin voitu syventyä.

Viime vuosina Suhonen on sitten syventynyt sitäkin tarkemmin sotahistoriaan ja arvelee, että kiinnostus Salpalinjaa kohtaan ei ole laantumassa. Vaikka veteraanisukupolvi enää itse historiallisissa kohteissa pääse vierailemaan, syntyy uusia sukupolvia.

– Luotan, että nuoriso kiinnostuu ja havahtuu siihen, että vaikka näistä ei olisi ukkien kanssa niin paljon puhuttukaan, tietoa on silti jossain saatavilla.

Veteraanipuistoksi nimetty alue Marjalassa täydentää Bunkkerimuseon kokonaisuutta.

Veteraanipuistoksi nimetty alue Marjalassa täydentää Bunkkerimuseon kokonaisuutta. Kuva: Juha Inkinen

Kaikki tehty dokumentointi on Rauno Suhosesta erinomainen asia, ja se, että esimerkiksi pääsalpalinjalta piilossa olevia taisteluhautoja ja pesäkkeitä ovat kylätoimikunnat ja muut talkooporukat viime vuosinakin kunnostaneet.

Nykyisin Salpalinjan kohteet ja laitteet ovat maanomistajien hallussa, joten niinpä maanomistajista myös toivotaan Salpalinjan uusia puolustajia ja ylläpitäjiä.

Joensuulainen sotakamreeri, kapteeni evp. Aarno Söder kiteyttää muutamaan sanaan sen, mikä Salpalinjassa on kiinnostavinta.

– Töiden laajuus ja ammattitaito, millä ne on tehty.

Lähteinä käytetty myös Aarno Söderin Salpalinja-raporttia, Joensuun Bunkkerimuseo -opasta, Noljakan-kirjaa, Karjalaisen arkistoa, Pohjois-Karjalan museota.

uusimmat

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta

Luetuimmat

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta

LÄHETÄ KUVA TAI VIDEO

Näitkö jotain mielenkiintoista? Lähetä kuva! Voit lähettää Karjalaiselle uutiskuvien ja - videoiden lisäksi ajankohtaisia kuvia, jotka ovat hienoja, mielenkiintoisia, hauskoja tai kertovat erikoisista asioista.

phone

Toimitus, uutisvihjeet:

010 230 8110

email

toimitus@karjalainen.fi