Kolumni: Nelijalkainen dementikko löytyy nykyään yhä useammasta perheestä

Hämmentynyt katse kertoo, että taas kerran on unohtunut, mihin tästä pitikään mennä. Päivän aikana näin voi käydä useamman kerran, ja monesti siitä seuraa seisahtuminen niille sijoilleen. Joku perheenjäsenistä huomaa seinään tuijottavan seisoskelijan ja nappaa mukaansa takaisin porukoihin.

Ruokaa pitäisi saada monta kertaa päivässä, koska äsken annettu ruoka-annos on jo häipynyt mielestä eikä kylläisyydentunne enää oikein pelitä. Entisen ylienergisen säheltäjän päivästä iso osa kuluu nyt mieluisimmalla petipaikalla torkkuen.

Ihmisten tavoin myös koirien elinikä on noussut, ja tämä näkyy niidenkin kohdalla lisääntyneinä muistisairauksina. Meillä on tällä hetkellä menossa kolmas nelijalkainen dementikko.

^{Kaksi edellistä} noutajaani ehättivät nekin varttuneeseen ikään, toinen lopetettiin 13-vuotiaana ja toinen ehti täyttää 14 vuotta. Molemmat säilyivät fysiikaltaan hyväkuntoisina koiravanhuksina loppuun asti, mieli sen sijaan kummallakin alkoi häröillä pikkuhiljaa kymmenen ikävuoden jälkeen.

Dementian oireet ovat olleet kaikilla koirillamme jollain tapaa erilaisia. Erikoisin oli koiran luonteen lähes täydellinen muuttuminen. Jörö ja sulkeutunut yhden ihmisen koira muuttui sitä hövelimmäksi ja ystävällisemmäksi mitä enemmän ikää tuli. Koiran ensimmäiset kymmenen vuotta koira eli, tai ainakin yritti elää, elämäänsä symbioosissa isäntänsä kanssa. Isäntä oli aurinko, jota maailma ja koira kiersivät, ja me muut perheenjäsenet olimme koiran mielestä lähinnä ärsyttäviä häiriötekijöitä. Näin häiriötekijän näkökulmasta ei mikään ihanteellinen tilanne. Jos otti emäntä ja kersat koiraa päähän, kävi koira ja sen käytös myös emännän hermoille.

Kymmenen ikävuoden korvilla koiran käytös alkoi kuitenkin muuttua. Sen viimeisinä vuosina aloimme jo lasten kanssa tottua siihen, että Sissi saattoi tulla häntä heiluen muidenkin kuin iskän rapsuteltavaksi. Kymmenen vuotta kävin koiran kanssa välillä jo kireäksikin äitynyttä tahtojen taistelua. Ex-taisteluparin lähtiessä 14-vuotiaana lopetuspiikille itkin kuin vesiputous.

^{Toinen koiramummelimme} oli eksyjä. Sen sekunnin kun pienten lasten vanhemmilla silmä vältti, oli koira haahuillut pihalta metsän siimekseen eikä sitä sieltä hevin enää löytänyt. Yhtä kertaa lukuun ottamatta perheen pelastuspartio onnistui kuitenkin aina, milloin lyhyemmän, milloin pidemmän, etsinnän jälkeen paikallistamaan höperön hortoilijan ja suunnistamaan sen takaisin kotiin.

Sillä yhdellä kerralla koira hävisi kuin maan nielemänä Repokalliolla, eikä sitä sieltä löydetty tuntien etsinnän jälkeenkään. Onni onnettomuudessa pellolla haahuileva yksinäinen koira oli kiinnittänyt ystävällisten ihmisten huomion, ja he korjasivat mummelin talteen.

Kuuleman mukaan Molli oli lähtenyt mukavien ihmisten matkaan häntä heiluen, popsinut hyvällä ruokahalulla sille tarjotun sapuskan ja hypännyt sen jälkeen iloisesti täysin vieraiden ihmisten autoon näiden lähtiessä kyydittämään koiraa läheiseen koirahoitolaan.

Noutajalle tyypilliseen tapaan hoitolassa tarjottu reissun toinen kattaus oli sekin hotkaistu mielihyvin kitaan. Pörröpensionaatista kotiin haettiin päivänsä antiin erinomaisen tyytyväinen, häntäänsä villisti vispaava ja aamua hieman pönäkämpi koira.

^{Nykyisellä noutajalla} on rapiat 12 vuotta mittarissa. Rautaisella fysiikalla, loputtomalla energisyydellä ja maailmoja syleilevällä elämänilolla varustettua koiraa luultiin vielä vuosi sitten pentukoiraksi. Lapset julistivat tämän perheen ehdottomasti hyväntuulisimman ja suurisydämisimmän jäsenen jo ajat sitten kuolemattomaksi, ja vuosien vieriessä niiden mitenkään tarttumatta koiraan, melkein siihen halusi alkaa uskoa itsekin.

Vaan nyt saivat vuodet kiinni meidän Inkankin. Talven aikana on käynyt selväksi, että loputtomiin ei yhteistä aikaa enää ole.

Vanhuuden höperyys nykyisessä mittakaavassa ei ole kuitenkaan syy laittaa muutoin ikäänsä nähden hyväkuntoista koiraa pois. Meidän muiden tehtävänä on nyt vain soveltaa elämänmenoa niin, että se on mummokoiralle mahdollisimman hyvää ja helppoa.

Kesää varten pitää ainakin hankkia GPS-panta. Mökin metsä ulottuu Venäjälle, ja ihan heti en halua kuvitella tilannetta, jossa joudutaan miettimään, että kummallakohan puolella rajaa se mummeli mahtaa tällä hetkellä hiippailla.